Aloittamisen vaikeus
Katselen ulos työhuoneeni ikkunasta helmikuisena maanantaipäivänä. Näkymää kehystävät uudet verhot, jotka olen hankkinut Facebookin kirpputoriryhmästä edellisellä viikolla. Myös itse huone, matto sen lattialla, vieressä oleva lipasto, työpöytä ja -tuoli ovat erit kuin vielä viikko sitten. Ne eivät kerro tarinaa todellisesta sisustustarpeesta vaan siitä, kuinka aktiivisesti välttelen kirjoittamista juuri nyt.
Prokrastinointi on taidetta. Luovan kirjoittamisen kurssini opiskelijat kysyvät aika usein, miksi kirjoittamisen aloittaminen on niin vaikeaa. Meillä ihmisillä on ulkoisia esteitä, kuten raha ja sen puute, työkiireitä, sairastumisia ja muuta arkeen liittyvää, jotka pahimmillaan estävät käsikirjoituksen työstämisen kokonaan tai ainakin vievät työstä parhaimman terän. Jos tekee jotain muutakin kuin kirjoittaa, kuten valtaosa suomalaisista kirjailijoista tekee, voi kirjoittamiseen vaadittavan ajan löytyminen tuottaa jo itsessään töitä. Silti vastaan opiskelijoiden kysymykseen aina samalla tavalla: suurin este kirjoittajan tiellä on kirjoittaja itse. Tästä jostakin hyvin syvältä kumpuavasta tarpeesta siirtää aloitusta ja viivytellä ei välttämättä säästy ammattikirjailijakaan. Ehkä asia on pikemminkin päinvastoin: ammatikseen kirjoittava tietää jo valmiiksi, mihin on ryhtymässä.
Prokrastinointi on taidetta.
Kirjan kirjoittaminen on useimmille ihmisille valtava urakka, joten on täysin inhimillistä, että joinakin päivinä sijaistoiminnot tuntuvat olennaisen tärkeiltä:
”Kyllähän minä aloittaisin, mutta kun minun pitää järjestää sukkani värijärjestykseen.”
“Aloitan jonakin toisena päivänä, mutta nyt minun täytyy ehdottomasti avata tämä laatikko, jossa on valokuvia kolmenkymmenen vuoden takaa.”
“Tänään onkin hyvä ilma. Mitäs, jos lähdettäisiin retkelle nuotiopaikalle?”
Totta kai kaikki keksityt syyt ovat juuri niitä; keksittyjä. Yhdenkään työn aloitus koko ihmiskunnan historian aikana ei ole vaatinut nimenomaisesti juuri järjestettyä vaatekaappia. Ne järjestetään siksi, että tuntisi tekevänsä jotakin tärkeää silloin, kun ei ole tekemässä sitä, mitä oikeastaan pitäisi.
Ongelma yleensä vielä syvenee prokrastinoinnin jatkuessa: jos ideaa hioo liian pitkään, siitä tulee teräksenkova; niin hieno, että siihen koskeminen pelottaa. Valmis kirja ei koskaan vastaa siitä kirjoittamisen alussa luotua täydellistä ideaalia mielikuvaa, mutta ainakin omalla kohdallani olen huomannut, että liian pitkä aikominen tekee ideasta vuoren, jolle kiipeäminen tuntuu liian suurelta urakalta. Moni tietää tämän, mutta miksi silti viivyttelemme?
Yhdenkään työn aloitus koko ihmiskunnan historian aikana ei ole vaatinut nimenomaisesti juuri järjestettyä vaatekaappia.
Eräs ystäväni, kirjailija hänkin, aloittaa aina mielellään uuden liikuntaharrastuksen silloin, kun hänen pitäisi aloittaa uusi kirja. Tennistunnin ja koira-agilityn peruskurssin jälkeen hän on niin väsynyt, että kirjan aloittaminen siirtyy pakostakin huomiseen. Itse keksin mieluiten puuhailtavaa kotona: kesällä pihalla kukoistavat erilaiset kukkaistutukset ruukuissaan, talvella sisustan pari huonetta uusiksi ja järjestän kaikki kaapit sotilaalliseen järjestykseen.
Olen lohduttanut kurssieni opiskelijoita sillä, että viivyttely saattaa olla jopa hyväksi. Olen aikojen saatossa keksinyt sille sosiaalisesti hyväksyttävän selityksenkin: prokrastinointi on aikaa, jolloin ajatukset järjestyvät valmiimpaan muotoon. Se, mikä näyttää viivyttelyltä onkin hyvin käytettyä harkinta-aikaa. Tunnettu anekdootti kertoo, kuinka Mozart jätti Don Giovanni -oopperansa alkusoiton kirjoittamisen ensiesitystä edeltävään iltaan. Ihan niin myöhässä en ole koskaan ollut, mutta minua lohduttaa se, että olemme pinttyneine tapoinemme mestarien seurassa.
Lopulta käy kuitenkin niin, että uudet harrastukset lopahtavat ja kaikki kaapit on järjestetty. Puoliso kieltäytyy hakemasta enää yhtään huonekalua, vaikka ne sopisivat kotiin kuinka hyvin tahansa. Kirja-idea, joka on vaivannut mieltä jo puolitoista vuotta, on sitkeä ja vaivaa edelleen. Ei jää muuta mahdollisuutta kuin kirjoittaa se. Aloittamisen jälkeen asiat palaavat luontaiseen tilaansa: kukat kuihtuvat ruukkuihin, vaatteet tungetaan kaappeihin jotenkuten, eikä puolison tarvitse ajella edestakaisin joka ilta autossaan pois vietäviä tai sisään kannettavia tavaroita. Emme kuitenkaan ole siinä pisteessä vielä: uusi lipasto kaipaa vielä lakkapintaa, kukkapistokkaat istutusta ja kirjailija tunnetta siitä, ettei mikään ole tärkeämpää.
Satu Lepistö
Satu Lepistö (s. 1976) on Tampereen Pispalassa asuva kirjailija, graafikko ja sanataideopettaja, joka rakastaa sanoja ja kuvia. Lepistö on julkaissut kaksi romaania ja kolme runoteosta.