Kirja maksaa liikaa
Mitä pienempi kielialue, sitä pienemmät painokset ja kalliimmat kirjat. Kolmekymppiä uutuuskirjasta on monelle liikaa, varsinkin aikana, jolloin on taloudellisesti tiukkaa.
Hallitus on nostamassa kirjan arvonlisäveroa 10 prosentista 14 prosenttiin, minkä yhteydessä on julkisessa puheessa tullut esille, paljonko kirjailija saa tuloa jokaisesta myydystä kappaleesta. Uutuuskirjan arvonlisäverollinen hinta on yleensä kolmenkympin luokkaa. Kaavaillun muutoksen seurauksena verottaja saa isomman osuuden kirjan kappalehinnasta kuin kirjailija: kun kovakantisesta uutuuskirjasta tekijän osuus on 2,5–3 euroa, verottajan osuus on 4,20 euroa.
Kun puhumme kirjan hinnasta, puhumme painetun kirjan myyntihinnasta. Kirjan todellinen kustannus tekijälleen on paljon suurempi. Jokaisen kirjan kirjoittaminen kuluttaa valtavan paljon työaikaa ja voimavaroja. Tekijänoikeuskorvaukset pystyvät hyvin harvoin kattamaan tätä.
Kirjan kirjoittaminen tapahtuu taloudellisessa todellisuudessa, jossa ei tuntipalkkoja lasketa. Kirjan juoni kehkeytyy kirjoitussessioiden välissä, säkeitä sommitellaan yöllä unta odotellessa, liikennevaloissa, muun tekemisen lomassa. Aika on rahaa, ja romaani tai muu teos syntyy jonkinlaisessa epäajassa. Apuraha tai muu rahoitus mahdollistaa sen naputtelemisen koneelle, mutta tyypilliset apurahapätkät ovat niin lyhyitä, että teoksen luomisen kaari ulottuu paljon sitä ennen ja sen jälkeen.
Kynätyöläisillä on harvoin varaa ostaa kirjoja uutena.
Pienkustannustoiminnassa olen päässyt perehtymään kirjan kustannusrakenteeseen, eli kaikkeen siihen muuhun, mitä julkaiseminen maksaa. Kirjan saattamiseen lukijoiden käsiin tarvitaan graafikon, kansitaiteilijan, kirjapainon, välityspalvelun ja kauppiaan työpanosta. Kaikki osapuolet vaativat oman euronsa. Kirjoja kustantava yritys eli kustantamokaan ei voi toimia, jos se ei saa katetta, eli sitä rahaa, joka jää ylitse, kun kaikille pyytäville käsille on painettu kolikko kouraan.
Kaikki maksaa, nimittäin aikaa. Koska kirjailijalla aikaa ei ole niin paljon, että sitä voisi myydä, pitäisi tulon virrata monistettavissa olevasta aineettomasta omaisuudesta, eli tekijänoikeuden perusteella maksettavista palkkioista. Jos tämä ei toteudu, tarvitaan apurahoja työn turvaamiseksi, sen valmiiksi saattamiseksi. Kun vastustetaan alkutuotantoon, ”kirjailijan elämäntapaan” suunnattua tukea, unohdetaan lopputuote, joka tuo yhteiskunnalle monenlaista hyvää.
Kirja maksaa sen kirjoittajalle taloudellisen epävarmuuden, kustantajallekin se on parhaimmillaan toiveikas investointi.
Kynätyöläisillä on harvoin varaa ostaa kirjoja uutena. Silti he ostavat niitä, koska haluavat tukea alaa. Suomen kokoisessa maassa kirjojen tekijät ja lukijat muodostavat kuin kesätapahtuman markkinateltan: Yhdessä talkoovoimin pystytetään teltta ja kasataan pöydät, turistaan niiden takana asiakkaiden kanssa ja lopulta ostetaan kirjat itse.
Onhan meillä kirjastolaitos. Mutta kirjastojen hankintoihin tarkoitetut määrärahat eivät ole ainakaan kasvussa. Tänä vuonna kirjastoilta poistui opetusministeriön jakama vähälevikkisen laatukirjallisuuden ostotuki. Suomessa vähälevikkistä kirjallisuutta on melkein kaikki kaunokirjallisuus, kotimaisista runoista Nobel-palkittujen kirjailijoiden käännösteoksiin.
Englanninkielinen pokkari maksaa kirjakaupassa 15–18 euroa, koska niitä on painettu tuhansia. Jos kielitaitoa riittää, lukija saa amerikkalaisen bestsellerin puoleen hintaan verrattuna kotimaiseen kovakantiseen. Suomessa myydään yhä paljon kovakantisia kirjoja, koska ajatellaan, että ihmiset ostavat niitä lahjaksi. Niistä voitaisiin luopua ja siirtyä kokonaan pehmeäkantisiin. ■
Saara Henriksson
Saara Henriksson on kirjailija ja kustannustoimittaja, joka asuu Tampereella. Hän toimii myös kotimaiseen spekulatiiviseen fiktioon keskittyvässä Osuuskumma-kustannuksessa ja on toinen Proosakuiskaaja Oy:n perustajista.