Sääntömuutoksista suunnanmuutoksiin
Kaunokirjailijaliiton kokouksessa vuonna 1906 ei varsinaisesti kuohunut, mutta muutoksia oli edessä. Puheenjohtaja Eino Leino jätti paikkansa ja lähti pitkälle Euroopan matkalleen. Tilalle istutettiin – hassua kyllä, liittoon kuulumaton – Helsingin Sanomien päätoimittaja Severi Nuormaa.
Tärkeimpänä muutoksena pidettiin kuitenkin nimenmuutosta. Liiton nimi alkoi vaikuttaa epäajanmukaiselta, kömpelöltä ja kahlitsevalta. Nuoremmat jäsenet kokivat Kaunokirjailijaliiton nimen kauniita ja yleviä arvoja kannattavana ja rakentavana, mutta ei lainkaan kriittisenä ja haastavana.
Sääntöuudistuksia tehtiin ja jäseneksi kelpuutettiin myös kaunokirjallisuuden tärkeitä tukijoita, esimerkiksi mainittu uusi puheenjohtaja Severi Nuormaa. Vaikkei hän eivätkä seuraavatkaan puheenjohtajat omaksuneet uuden Suomen Kirjailijaliiton roolia kriittisenä toimijana, peruskivi sille oli kuitenkin muurattu.
Kirjailijaliitosta ei pitänyt tulla vain keskustelukerho vaan aktiivinen vaikuttaja.
Suomen Kirjailijaliiton tie on ollut monipolvinen ja kivinenkin, mutta eri aikoina se on häilynyt perinteisen taiteilijajärjestön ja hieman enemmän ammattiyhdistysmäisemman edunvalvojan välimaastoissa. Kun itse asetuin hakemaan puheenjohtajapaikkaa vuoden 2022 syksyllä, painotin jälkimmäistä. Yleiseettiset kannanotot ovat usein paikallaan, mutta itse näin Kirjailijaliiton tärkeimmäksi tehtäväksi puolustaa kirjailijan, kirjallisuuden ja lukemisen asemaa.
Kirjailijaliitosta ei pitänyt tulla vain keskustelukerho vaan aktiivinen vaikuttaja.
Ammattijärjestön sijasta aktiivisen kirjailijaliiton tehtävää kuvannee kuitenkin termi asiantuntijajärjestö. Suomen Kirjailijaliitto on kirjallisen työn paras asiantuntija Suomessa ja on siksi mielellään keskustelemassa ja kertomassa oman mielipiteensä niin lakiuudistuksista kuin yhteistyökumppaniensa ajamista muutoksista alalle. Viime vuosina joskus hieman ärhäkästikin.
Kirjailijaliitto poikkeaa monella tavalla perinteisestä ammattiliitosta. Kyse ei ole kiltajärjestelmästä, sillä kirjailija-ammatti ei ole mitenkään suojattu. Kirjailijaksi voi itseään kutsua kuka tahansa. Liitto kuitenkin pitää itsellään oikeuden valita jäsenensä oman arvionsa mukaan. Valintaperusteena on ammattimainen kaunokirjallinen työ ja hakijoiden ammattimaisuuden arvioi oma toimielimensä.
Koska kirjailijoilla ei juuri ole lakkoilumahdollisuutta, on käytettävä viestinnällisiä keinoja päämäärien saavuttamiseen. Järjestön, jossa jokainen jäsen on kirjoittamisen ammattilainen, on hyödynnettävä kirjallista voimaa.
Siksi Kirjailija-lehti lopetti painettuna versiona ja siirtyi verkkoon yhä kasvavana uutis-, viestintä-, pohdinta- ja tietopankkivälineenä, josta löytää niin Eila Pennasen filmihaastattelun, Marissa Mehrin esseen kuin Tommi Melenderin kolumninkin. Lukijamäärät ovat yli kymmenkertaistuneet ja vaikutusvalta kasvanut. Lehti toimii journalistisin perustein, mutta se sitoutuu puolustamaan kirjallista työtä ja kirjailijan ammattia.
Ammatin vuoksi taisteleminen on ollut viime vuosina täyttä työtä, sillä kirjailijan ammatille on runsaasti uhkakuvia: verinen leikkauspolitiikka, tekoäly, tekijänoikeuksiin kohdistuvat uhat, myynnin siirtyminen lukuaikapalveluihin ja taiteilijatyön väheksyminen nakertavat mahdollisuuksia tehdä täysipäiväistä kirjailijatyötä. Pienen kielialueen maassa vain kourallinen kirjailijoista elää suoralla myyntitulolla ja lukuaikapalveluiden puristuksessa ei pian ehkä enää sekään.
Filosofi Friedrich Nietzsche kirjoitti, että subjekti tuli maailmaan ikään kuin kieliopin kautta. Tällä hän varmaankin tarkoitti 1500-luvun lopussa alkanutta uutta aikaa ja ihmistä, joka alkoi nähdä itsensä yksilönä ja toimijana.
Jos laajennamme Nietzschen ajatusta, voisi ajatella subjektin laajenevan maailmassa kielen kautta, mutta kielioppi antaa sille viitteelliset raamit. Ajattelukykymme perustuu kieleen, jonka säännöt ovat elastisia ja jatkuvasti muotoutumassa.
Tässä lehdessä subjekti on Kirjailija, isolla kirjaimella. Ilman elävää kieltä ei ole kulttuurisia tai yhteiskunnallisia muutoksia. Jos kotimainen kirjailija ei kirjoita, ei myöskään kustantaja kustanna hienoja kotimaisia teoksia. Jos hienoja kotimaisia teoksia ei ole, kieli rappeutuu ja sitä myötä myös omalaatuinen ajattelutapamme. Kulttuurimme näivettyy emmekä tunnista enää kielellisiä vivahteita
Joskus asenteissa muutos voi tapahtua semantiikan kautta. Kalle Päätalo kuvasi teoksessaan Kunnan jauhot (1973) sitä häpeää, jota köyhäinhoidon avun käyttäminen ihmisissä herätti. Rakenteeltaan pääosin järkevä valtion ja säätiöiden rahoitusväline, apuraha, on kunnan jauhojen lailla nimeltään aikansa elänyt. Kirjailija tekee työtään, mutta hän saa vain “apurahaa” eikä esimerkiksi “rahoitusta”, kuten yritykset.
Ministeriötapaamisissa olen pikkuhiljaa yrittänyt tuoda esiin ajatusta apuraha-sanan vaihtamisesta kunniakkaampaan. Kirjailija ei ole autettava. Hän auttaa työllään yhteiskuntaa.
Tämä on hyvä esimerkki siitä, miten tärkeää kieli on. Sen osaavat parhaiten alan ammattilaiset ja jos heitä ei puolusta kukaan muu, heidän on itse liittouduttava, luotava liitolle säännöt ja ajettava asiaansa. Sanoillaan. ■
Ville Hytönen
Ville Hytönen (s.1982) on virolaisessa majakkalaaksossa pienen poikansa kanssa asuva Suomen Kirjailijaliiton puheenjohtaja ja Kirjailija-lehden päätoimittaja. Hän on julkaissut miltei 60 teosta kaikkia kirjallisuuden lajeja.