Kieli ja kuva
Vaikka opettelisin jonkin vieraan kielen sanakirjan ulkoa ja hallitsisin kieliopin täydellisesti, olisin silti vain helisevä vaski tai kilisevä kulkunen. Pärjäisin kaupassa ja osaisin lukea juna-aikataulut, mutta muuten en ymmärtäisi ympäröivästä kulttuurista hevonpaskaa.
Sanat ja säännöt ovat vasta reseptin ainekset, tuskin edes puoli ruokaa. Kunnolla kieli lähtee lentoon vasta sen luomissa kuvissa, ohuessa yläpilvessä, missä sanat tarkoittavat muuta kuin itseään ja enemmän kuin osiensa summaa. Kantapään kautta olen oppinut, että ilman kielikuvia ei pajatsoa tyhjennetä eikä ajeta käärmettä pyssyyn.
Kieli saa tehonsa ja tenhonsa vasta, kun se maustetaan metaforilla, ryyditetään idiomeilla ja höystetään kielikuvilla. Silloin alkaa Lyyti kirjoittaa ja vaikka rapatessa voikin roiskua, parhaimmillaan svengaa kuin hirvi.
Kieli on joiltain osin musiikkia, joiltain osin maalaustaidetta. Se on täynnä ääntä, rytmiä ja melodiaa, mutta samalla täynnä kuvia. Kirjoitetut kielet syntyivät silloin, kun kieli ja kuva menivät naimisiin, kun keksittiin hiero- ja muita glyyfejä.
Kielikuva on kuin oman pään sisällä välähtävä puolen sekunnin Tiktok-video. Se saa meidät näkemään perseeseen ammutun karhun, kuulemaan pistetyn sian huudon ja tuntemaan nahkahousuissa pyörivien pierujen lämmön.
Se millaisia kielikuvia ihminen käyttää ja millaisia kielikuvia kieli tarjoaa, avaa sekä yksilön että kieltä puhuvan kansan mentaliteettia. Niistä paljastuu käyttäjien arvomaailma ja huumori. Mistä kielikuvat tulevat ja miksi niitä käytetään? Siitä puhe, mistä puute; rakkaalla lapsella on monta nimeä – elämän suuriin hetkiin maalataan monta kielikuvaa.
Oma keho on jokaiselle läheinen ja sen osalta suomen kieli on hämmästyttävän joustava: Voi tuijottaa jalat ristissä ja kädet pystyssä omaa napaa ja samalla hakata päätä kolmantena jalkana seinään, vaikka aivot olisivat narikassa eikä paskalle taipuisi.
Pöllömpiä kielikuvien lähteitä eivät ole myöskään eläimet: taikajuomapataan kuuluu jäniksen selkä, sika säkissä, kärpäsen paska, krokotiilin kyyneleet ja petolinnun perse.
Viikatemiehen tekosille annetaan lempeän lohdullisia kiertoilmauksia: heitetään veivi tai lusikka nurkkaan, potkaistaan tyhjää, siirrytään autuaammille metsästysmaille ja vaihdetaan hiippakuntaa.
Vakavammin suhtaudutaan alkoholiin. Kännin etenemistä ja hiipumista kuvataan käyrällä: neuvoa-antavat, nousuhumala, perseet olalla, laskuhumala, loiventava, korjaussarja.
Ja toki sukupuolielämällä ja -elimillä on oma mehukas kielikuvastonsa. Tosin suomen kirkkoveneet, piparit ja ripsipiirakat eivät maahanmuuttajalle heti avaudu – ja sitten, kun melaa vihdoin pyydetään laittamaan mekkoon, voi pyyntö hetkellisesti hämmentää. Meijerit sentään ymmärretään kaikkialla, missä on harjoitettu karjataloutta.
Mistä tuleekin mieleen, että saksan ja suomen kielen kielikuvat ovat usein samasta puusta veistettyjä, aus demselben Holz geschnitzt. Rasvattu salama on ein geölter, eli öljytty Blitz, karhunpalvelus on Bärendienst, ja kateudesta tullaan Saksanmaallakin vihreäksi, grün vor Neid.
Mutta sanaveljeyteen ei kannata liiaksi luottaa, moni kakku on vain päältä kaunis: Kun suomalainen on persaukinen, hänellä ei ole rahaa. Kun saksalaisella on ‘Arsch offen’, hänen laaksostaan uupuu muumeja.
Ja kun saksaksi hoidetaan joku homma päin helvettiä, valjastetaan hevosta hännästä alkaen, ‘das Pferd vom Schwanz aufzäumen’. Suomeksi mennään muitta mutkitta perse edellä puuhun.
Kummalla Tiktok-videolla muuten mahtaisi olla enemmän katsojia? ■
Roman Schatz
Roman Schatz syntyi 1960 Länsi-Saksassa, Sveitsin rajalla. Hän opiskeli Länsi-Berliinissä germaanista ja romaanista filologiaa, muutti 1986 rakkauden perään Suomeen ja alkoi opetella suomen kieltä. Vuosien varrella hän on toiminut mm. kirjailijana, toimittajana, kolumnistina ja kääntäjänä. Vuodesta 2023 hän on ollut Suomen Kirjailijaliiton jäsen.