Pieni vamma, pienempi representaatio
Näin olen taas tullut vammaiskaapista. Piilottelin vammaani koko nuoruuden, samoin kuin nykyään piilottelen ensimmäisiä käsikirjoituksiani, jotka kuitenkin ovat olleet tärkeitä matkallani kirjailijaksi. Minulta vamman piilottelu onnistui ilmeisen hyvin, koska kun olen siitä kertonut, on vastaanotto ollut hämmästynyttä. Toisaalta hämmästystä on ollut ilmassa myös, jos olen kertonut olevani ammattikirjailija. Usein minulta on kysytty kirjoittamisestani harrastuksena. En ole niin tunnettu, että naamani osattaisiin yhdistää teoksiini.
Vaikka cp-vamma on aivovamma, ei se vaikuta luomiskykyyni. Selkävaivoja tulee ehkä helpommin, mutta pidän niitäkin ammattitautina.
Minulla oli monia lapsuuden unelmia, jotka eivät ainakaan osittain vammani vuoksi toteutuneet. Joskus unelmoin stunt-esiintyjän urasta, joskus poliisikoulusta – Teatterikorkeakoulun näyttelijäntyön pääsykokeet tyssäsivät jo ensimmäiseen koevaiheeseen, joka oli ainakin kymmenisen vuotta sitten ymmärrettävästi hyvin fyysinen. Viime vuosien aikana on kuitenkin uutisoitu, että koulutusohjelmaan halutaan lisää erilaisia – muun muassa vammaisia – ihmisiä.
Olin pitkään mukana harrastajateattereissa. Toivoin pääasiassa mitä tahansa muita rooleja kuin ihmisrooleja. Olen näytellyt esim. keijua, maahisnarria, Caliban-hirviötä ja viinapirua. Pelkäsin ”pilaavani” vammattomat ihmisroolit: jännitin pelkästään jo kävelemistä lavalla. Kirjoittaessa minulla ei tällaista pelkoa ollut.
Voisi sanoa, että monen oven sulkeuduttua ajauduin kirjailijaksi. Toki tämä ammatti oli muiden ohella yksi unelmani. Vammani ei haittaa kirjoittamistani millään tavalla ja se on vapauttavaa (messulavojen kaiteettomat portaat tuovat kyllä lisäjännitystä esiintymisiin). Olen haaveillut joskus kirjoittavani myös lievästi vammaisista henkilöistä. En ole löytänyt juurikaan tämänkaltaista representaatiota. Jos vammoja kuvataankin, ne ovat yleensä vaikea-asteisempia kuin omani.
Kirjoittaessa saan eläytyä monenlaisiin henkilöihin, myös vammattomiin.
Kirjoittaessa saan eläytyä monenlaisiin henkilöihin, myös vammattomiin. Saan elää monia erilaisia elämiä kotisohvaltani käsin. Saan näytellä jokaisen roolin pääni sisällä, ohjata, lavastaa, tehdä äänisuunnittelun, kuvata ja leikata, puvustaa, maskeerata ja käsikirjoittaa ilman, että vammani tai muut haasteeni ovat niille esteenä. Saan jopa kuvitella stuntit, jotka minulta näyttelijän roolissa jäisivät todennäköisesti tekemättä.
Yläkoulussa sain äidiltäni luettavaksi Christy Brownin teoksen Vasen jalkani (suom. Pentti Saarikoski, Otava, 1991). Brownilla oli vaikea cp-vamma, jonka vuoksi hän opetteli kirjoittamaan käyttäen vasenta jalkaansa, joka oli hänen ainoa toimintakykyinen raajansa. Teos teki vaikutuksen ja kiehtoi minua, koin samaistumista, vaikka itselläni vamma on molemmissa jaloissani lieväasteinen. Olisin kuitenkin kovasti kaivannut teoksia, joissa olisi ollut henkilöitä, joiden haasteet olisivat lähempänä omiani.
Törmäsin tutkimukseen Diversiteetti suomalaisissa elokuvissa ja TV-sarjoissa (Audiovisual Producers Finland, 2019), jossa on tutkittu vähemmistöryhmien näkyvyyttä suomalaisissa elokuvissa ja televisiossa. Vaikka vammaiset saattaa olla maailman suurin vähemmistöryhmä, oli vammaisten henkilöiden osuus vain 0,4% kuvatuista, joka oli tutkittujen ryhmien osuuksista kaikkein pienin. Liekö kirjallisuuden puolella samankaltainen jakauma?
Mutta olenko oikea henkilö kritisoimaan representaation vähyyttä, jos en edes itse vammaisena kirjoita vammaisia henkilöitä tarinoihini? Onko nuoruuden piilottelun tarpeeni heijastunut fiktiooni, piiloudunko nyt vammattomien henkilöiden tarinoiden taakse?
Olenko oikea henkilö kritisoimaan representaation vähyyttä, jos en edes itse vammaisena kirjoita vammaisia henkilöitä tarinoihini?
Nuorempana piilottelun tarpeeni johtui halusta kuulua joukkoon ja kritisoiduksi tulemisen pelosta. Nykyään olen arkaillut kirjoittaa vammaisista henkilöistä, olen pohtinut, tiedänkö sittenkään tarpeeksi, koska minulla on vain oma kokemukseni vammasta, eikä yksikään vamma tai vammainen ihminen tietenkään ole samanlainen. Olen pelännyt mokaavani, vaikka kuulun myös tähän vähemmistöön. Vastuu tuntuu suurelta, koska kuvauksia on vähän. Eli kritisoiduksi tulemisen pelko on sama, se on vain muuttanut muotoaan.
Yritän pitää mielessä, että jos pelkää kritiikkiä, tämä on väärä ala.
Olen koettanut kirjoittaa lievästä cp-vammasta ensimmäisen kerran jo kymmenen vuotta sitten, mutta hylkäsin käsikirjoituksen monen tekijän vuoksi. Se ei ollut sellainen tarina, jonka haluan kertoa. Etsin oikeanlaista tarinaa edelleen, ehkä sellaisen joskus vielä kirjoitan.
Emma Sofianna Söderholm
Emma Sofianna Söderholm (s. 1992) on korsolainen kirjailija, joka on julkaissut kaksi omaa nuortenromaania sekä sitaattiantologian Heikki Savolan kanssa. Kolmas romaani on työn alla. Söderholm kuvaa mielellään mielenterveytensä kanssa kamppailevia henkilöitä.