Oppikirja on oikeus
Tilanne on kuitenkin muuttunut. Ilman omaa aapista jää yhä useampi lapsi. Muutoinkin oppikirjoja kierrätetään niin, että käytössä on ikivanhoja, irtokantisia kokoon kursittuja paperinippuja. Pahimmillaan käytössä on oppimateriaaleja, jotka on kirjoitettu 2000-luvun alussa. Tuon jälkeen opetussuunnitelmaa on uudistettu kahdesti.
Lukisitko itse esimerkiksi ilmastonmuutoksesta tai geeneistä 25 vuotta vanhasta lähteestä?
Viitisentoista vuotta sitten kunnat alkoivat käyttää koulutukseen korvamerkittyjä rahoja läppäreihin, älytauluihin ja muihin digilaitteisiin. Virastoissa ajateltiin, että oppikirjoja on turha hankkia, kun tarvittava tieto löytyy netistä. On kouluja, jotka luopuivat kaikesta printtimateriaalista.
Todellisuus on lyönyt lujaa päin. Suomalaisten lukutaito on heikentynyt, samoin mediakriittisyys ja kyky erottaa oikeaa tietoa väärästä. Ruutuaika on lisääntynyt, ja samaa tahtia monet mielen hyvinvoinnin haasteet.
Ongelmia on viimein alettu sanoa ääneen. Pahimman digihuuman jälkeen on yhä useammasta suunnasta kaikunut toiveita saada lukea kirjoja. Niin opettajat, oppilaat kuin huoltajatkin kaipaavat ikätasoisia ja ajantasaisia oppimateriaaleja. Moni lukiolainen on onnellinen, kun saa alleviivata tärkeitä käsitteitä ja kirjoittaa marginaaliin huutomerkkejä ja jäsennyksiä.
Vaikka kirjojen lukemisen merkitys on taas tunnustettu, ei ole itsestään selvää, käyttävätkö kunnat budjettiaan oppikirjoihin. Raha ratkaisee, ja liian usein kirjan arvoa oppimisessa ja lukemiskulttuurin edistämisessä ei ymmärretä. Kuntavaaliehdokkailta onkin syytä kysyä, aikovatko he edistää oppikirjojen ja muun kirjallisuuden hankkimista kouluihin.
Kuntavaaliehdokkailta onkin syytä kysyä, aikovatko he edistää oppikirjojen ja muun kirjallisuuden hankkimista kouluihin.
Rahanpuutteen – tai pikemminkin rahankäytön valintojen – lisäksi oppikirjoille on ilmestynyt uudenlainen uhka, jollaista en ole koskaan aiemmin kohdannut lähes 35-vuotisen oppikirjailijan urani aikana. Viimeisen vuoden aikana olen kuullut oppikirjoista puhuttavan hölynpölynä, totuutta vääristelevänä wokena ja valheellisena aivopesun välineenä. Kovia sanoja. Erityisesti tikunnokassa ovat olleet sukupuoleen ja seksuaalisuuteen liittyvät tekstit ympäristöopin ja biologian kirjoissa. On jopa vaadittu valtakunnallisen opetussuunnitelman muuttamista, jos kerran sen perusteella voidaan kirjoittaa sukupuolen moninaisuudesta.
Oppikirjojen lisäksi olen kirjoittanut tietokirjoja, tieteellisiä artikkeleita ja kaunokirjallisuutta. Monenlaista tekstiä. Kokemukseni mukaan tutkittua ja ajanmukaisinta tietoa on tarkimmin käytettävä juuri oppimateriaaleissa. Oppikirjoja ei kirjoiteta omasta päästä, eivätkä ne ole yhden ihmisen ajatelmia. Materiaalin tulee aina perustua uusimpaan opetussuunnitelmaan, ja sen luo työryhmä, jonka jäsenet lukevat ja kommentoivat toistensa tekstejä useita kertoja. Lisäksi tekstejä kommentoivat tutkijat, järjestöt, opettajat ja usein oppilaatkin. Tällaista vertaisarviointiseulaa ei käy läpi edes tiukin tieteellinen artikkeli.
Tässä valossa se, että joku sanoo hölynpölyn levinneen oppikirjoihin, tuntuu vääristyneeltä. Ei yksikään kustantaja ottaisi sitä riskiä, että julkaisisi materiaalia, joka ei perustu tutkittuun tietoon.
Minulle oppikirja on yhdenvertaisuuden tae ja demokratian väline. Ajantasainen materiaali turvaa sen, että jokainen oppilas – riippumatta siitä missä kunnassa asuu, ja millaiset ovat opettajan näkemykset – saa asiallista ja tutkittua tietoa niistäkin aiheista, joista somessa riidellään.
Oppikirjoihin voi luottaa.
Hannele Cantell
Hannele Cantell on espoolainen opettajankouluttaja ja kirjailija, joka kirjoittaa oppikirjoja, tietokirjoja ja kaunokirjallisuutta. Hänen maailmassaan sivistystä on niin kimalaisten kuin vammaisten ihmisoikeuksien puolustaminen.