Näkyväksi tekemisestä
Sairaalakoulussa vierailijat olivat harvinaisia. Niin harvinaisia, että muistan yhä pöydän, jonka ääressä istuin, kun vuoden ensimmäinen (ja viimeinen) työelämävieras alkoi kertoa työstään kirjailijana.
Yksi hänen teoksistaan kertoi aiheista, jotka olivat luokkamme lapsille turhankin tuttuja: syömishäiriöstä, masennuksesta ja ulkopuolisuudesta. Tunnistin tarinan, olin lukenut sen monta kertaa. Oli niin vähän kirjoja, joista saatoin peilata itseäni ja ympäröivää maailmaa.
Ja siinä tuon tarinan kirjoittaja nyt oli, ilmielävänä. Kirjailija. Että sellaisiakin elämänpolkuja saattoi olla!
Kaksikymmentä vuotta myöhemmin kirjoitan itse stigmatisoiduista ihmisistä ja tabuiksi mielletyistä aiheista, koska muistan miten järisyttävältä tuntui kokea, että minulle tuttu todellisuus oli merkityksellinen, kirjoittamisen ja painamisen arvoinen.
Ammattikirjoittajalla on valtaa. Sanat voivat tuhota ja hoivata, jopa muuttaa maailmaa. Varsinkin, kun kirjoittaa haavoittuvassa asemassa olevista yksilöistä, tuo valta on tärkeä tiedostaa.
Haastateltavien tausta ja elämäntilanne vaikuttavat myös kirjoitusprosessiin.
Se, mikä on kirjailijalle itsestään selvää, ei välttämättä haastateltavalle ole sitä.
Koulutettu kokemusasiantuntija on yleensä vaikeuksistaan toipunut, oman tarinansa ammattilainen. Hän on rakentanut elämästään työkalun, jolla voi vaikuttaa yhteiskuntaan. Hän tiedostaa etiikan ja kestävän työskentelyn lähtökohdat, ja osaa vetää rajoja siinä, mistä on valmis puhumaan. Silti haastattelut voivat olla hänellekin rankkoja.
Jos sen sijaan kirjoitan yksilöstä, joka kamppailee edelleen päihteiden tai mielenterveytensä kanssa, lähtökohdat ovat toiset. Saatan hyvinkin olla ensimmäinen ihminen, joka kuuntelee ja on kiinnostunut haastateltavan ajatuksista. Tällainen asetelma vaikuttaa väistämättä keskinäiseen dynamiikkaan.
Osa haastateltavista ei kokemustensa vuoksi luota mediaan ja yhteiskunnan instituutioihin. Tietokirjailijana tulee helposti niputetuksi samaan sarjaan. Yhteistyö ei tässäkään tilanteessa ole mahdotonta, mutta se vaatii minulta ymmärrystä haastateltavan tulokulmaa kohtaan.
Se, mikä on kirjailijalle itsestään selvää, ei välttämättä haastateltavalle ole sitä.
En voi olettaa, että jokaisella on valmiudet tarkistaa pitkiä tekstejä. Toisilla ei ole siihen tarvittavaa tekniikkaa. Tällaisissa tilanteissa mietimme yhdessä, mikä toimii. Onko kuuntelemalla helpompi keskittyä kuin lukemalla? Tulostaisinko tekstin valmiiksi? Luetaanko se yhdessä? Vaihtoehtoja on monia.
Työskenneltäessä haavoittuvassa asemassa olevien ihmisten kanssa ei lasketa työtunteja. Tärkeintä on rakentaa haastateltavalle turvallinen kokemus ja huolehtia siitä, että tämä tietää, mitä prosessissa tapahtuu.
Kokemuksesta tiedän, että elämäntarinansa jakava ihminen prosessoi tapahtumia vielä senkin jälkeen, kun kirjailijan työkone sulkeutuu. Varsinkin elämäkerran tekeminen voi repiä haavoja auki. Haastateltava elää traumansa uudestaan.
Parhaimmillaan oman tarinan työstäminen on kuitenkin terapeuttista. Yhteiskunnallisten epäkohtien esiin nostaminen voi antaa koetuille vaikeuksille uusia merkityksiä.
Iloitsen aina kun haastateltava kokee, että prosessi on tehnyt hänelle hyvää. Näin teksti on jo ansainnut paikkansa maailmassa. Puhumattakaan siitä, mitä tarina voi antaa lukijoille, jotka kuvittelevat olevansa samanlaisten kokemusten kanssa aivan yksin.
Ehkä joku heistä muistaa lukemansa vielä vuosikymmeniä myöhemmin.
Laura Juntunen
Laura Juntunen on vapaa toimittaja ja kirjailija, joka on kirjoittanut tietokirjoja päihde- ja mielenterveysongelmista, asunnottomuudesta ja syrjäytymisestä. Uusimmassa, keväällä 2026 julkaistavassa teoksessaan hän tutkii yhteiskunnan tuomitsemaa äitiyttä. Juntunen on ollut kahdesti Botnia-palkintoehdokkaana, ja syksyllä 2025 Suomen tietokirjailijat ry palkitsi hänet Tietokirjailijapalkinnolla. Kuva: Sina Sarpola.