Mukaudu ja kuole
Lukeminen vähenee ja jakautuu yhä jyrkemmin. Moni lukutaitoinenkaan ei enää jaksa syventyä pitkään tekstiin. Someajan ärsyketulvassa kasvavista osa ei siihen edes opi.
Selkokirjoja suunnataan nyt kasvavalle joukolle nuoria, jotka lukevat heikosti, vaikka erityisiä esteitä oppia ei olisi. Ymmärrettävä toive on, että matalan kynnyksen luettava johdattaisi lopulta monimutkaisemmankin kerronnan pariin.
Selkokirjat ovat arvokas kirjallisuuden muoto. Ne tuovat tiedon ja tarinat niiden ulottuville, joille lukeminen on eri syistä hankalaa. Silti on pysäyttävää, jos iso osa ikäluokista alkaa olla kohderyhmää.
Kouluissa rimaa on paljolti jouduttu laskemaan. Opettajilla on hurja työ etsiä tasapainoa, kun luokat ja osaamiserot ovat isoja: tehtävien tulisi haastaa sopivasti muttei lannistaa.
Pitkäjänteisyyttä oppii vain sitä harjoittamalla. Jos pitkille teksteille ei altistu, kyky hahmottaa lauserakenteita ei kehity. Ja äkkiä jopa kirjallisuuden opiskelijat tarvitsevat tukikursseja (The Times 3.10.2025) selvitäkseen kokonaisesta kirjasta.
Pitkäjänteisyyttä oppii vain sitä harjoittamalla. Jos pitkille teksteille ei altistu, kyky hahmottaa lauserakenteita ei kehity.
Murros heijastuu vääjäämättä kerrontaan. Kasvava osuus kirjoista kuunnellaan, usein muun puuhan ohessa. Ääniversioita mietitään jo kirjoitusvaiheessa.
Kuuntelupalveluissa menestyvät teokset, joissa on vetävä juoni, suoraviivainen rakenne ja selkeät syy-seuraussuhteet. Kynnys kelata on korkea, tekstin tulee avautua kerralla. Sama koskee tarinankuljetusta. Lyhyet luvut ja loppukoukut toimivat.
Kulutusmuotoja tai genrejä sinänsä on turha arvottaa. Kirjallisuuden juuretkin ovat suullisessa tarinoinnissa. Kaikki kirjallisuus ei silti yhtä luontevasti taivu ääneksi. Karsastavatko kustantamot jatkossa teoksia, joissa on hankalia aikatasoja, vaihtuvia kertojia tai tekstin asettelulla luotuja merkityksiä?
Kaunokirjallisuuden keskimääräinen virkepituus on pitkällä aikavälillä lyhentynyt – ainakin englanninkielisissä bestsellereissä, joita The Economist -lehti (4.9.2025) analysoi 1930-luvulta tähän päivään. Äänibuumi ei ehdi selittämään muutosta, mutta digiajalla voi jo ehkä olla osansa muiden trendien rinnalla. Netti totuttaa silmäilyyn. Verkkotekstissä lukijaa pitää taluttaa kädestä, jotta hän ei harhaudu.
Mediassa kisa sirpaloituvasta huomiosta näkyy vahvasti. Toimituksissa vahdataan klikkauksia ja lukijakäyttäytymistä. Helsingin Sanomat on kertonut testaavansa juttuideoita tekoälyn ja tilastojen avulla. Miksei sama tapahtuisi kirja-alalla? Ennenkin on kuulosteltu, mikä myy, mutta nyt alustoilta saadaan suoraa dataa sisältöjen optimoimiseen. Algoritmit ohjaavat tarjoamaan sitä, mistä lukija on ennenkin tykännyt. Ei turhia riskejä.
Teoksen laatua ei toki mitata virkepituudella. Yksinkertainen teksti voi sanoa paljon. Teksti voi olla vaikeaa, koska se on huonoa, itsetarkoituksellisen koukeroista. Se voi olla myös vaikeaa ja hyvää: vuolasta, monimerkityksistä, vaivannäön palkitsevaa.
Tiedonvälityksen ja käyttötekstien pitää olla saavutettavia. Taiteessa taas kaikkien ei tarvitse tajuta aivan kaikkea. Hyvä kieli vaatii kirkasta ajattelua, mutta kaikki kirjallisuus ei voi olla selkokieltä. Kieli ja kulttuuri elävät monimuotoisuudesta, siitä että joku kokeilee myös jotain päätöntä, ärsyttävääkin, jotain mikä ei avaudu heti.
Kulttuuritoimittaja Eleonoora Riihinen kirjoitti Substackissa (17.11.2025), että kun taide ja journalismi muuttuvat ”sisällöiksi”, vaarassa on kaikki sellainen, joka saattaa herättää kuluttajassa tyhmyyden tunteen: ”Kun sisältöä pötköistää, vastaanottaja tyhmentyy ja sitten sisältöjä muokataan lisää sen tyhmyyden ehdoilla vielä helposti sulavammaksi pötköksi.”
Jos siis aina vain mukaudutaan, kun uskotaan, että ihmiset eivät jaksa tai ymmärrä, miten he voisivat enää edes yrittää?
Jos siis aina vain mukaudutaan, kun uskotaan, että ihmiset eivät jaksa tai ymmärrä, miten he voisivat enää edes yrittää?
Oikein omaehtoinen taiteilija ei ehkä koskaan mieti, miten pitäisi kirjoittaa, että toiset ymmärtäisivät. Uskon silti useimpien toivovan, että joku haluaa julkaista kirjan ja joku vielä jaksaa lukeakin sen. Jos sitten kaikkialta tulee viestiä, että keskittyminen on mennyttä, rohkeneeko sitä enää odottaa? Vai olisiko varminta valita se tutuin sana, vääntää sanoma rautalangasta, ohjata kokemaan tunteita ja välttää monitulkintaisuutta?
Muutosvoimat tuntuvat valtavilta, pilvelle on turha huutaa. Eihän lukijalta oikeasti voi vaatia mitään. Lukee, jos lukee. Kenties kirjallisuus vain jakautuu sulavaan suoratoistotarinointiin ja marginaaliseen ”vaikeaan” kirjallisuuteen, jota tekee muutama hyväosainen apurahakirjailija kutistuvalle lukijakunnalle.
Anna Tommola
Anna Tommola on helsinkiläinen kirjailija ja vapaa toimittaja, joka on kirjoittanut sekä tieto- että kaunokirjallisuutta. Häntä kiinnostavat hyvin suuret ja hyvin pienet asiat, mieli, kieli, tiede ja elämän monimuotoisuus. Kuva: Susanna Kekkonen.