Kieli luo valtatiet, kirjailija rakentaa paalutuksen
Pidin puheen European Writers’ Councilin kokouksessa Helsingissä toukokuussa 2024. Lainasin aluksi Pentti Holappaa rakentaakseni tietä suomalaiseen kulttuuriin.
“Runoilijat kuvittelevat painajaisia, se on heidän osuutensa yhteisömme organisaatiossa”, Holappa kirjoitti runokokoelmassaan Viisikymmentäkaksi (WSOY, 1979). Mainitsin englanniksi eurooppalaisille vieraillemme, että Holappa oli paitsi erinomainen runoilija ja prosaisti, myös antikvaristi ja kulttuuripoliitikko, joka istui hetken aikaa kulttuuriministerinäkin. Hänellä oli ymmärrystä yhteisömme organisaatiosta.
Holappa piti sankareinaan Spartacusta, Fransiscus Assisilaista ja Galileo Galileita, toisin sanoen kapinaa, laupeutta ja visiota. Hän asui pitkään Pariisissa, toi uuden romaanin Suomeen; Holappa oli kaikin puolin eurooppalainen, mutta korosti oman kielen merkitystä. “Aine on kieli”, hän tapasi sanoa. Siinä pitää olla fyysistä tuntua ja avaruudellista perspektiiviä.
Halusin tällä toivottaa vieraalla kielellä eurooppalaiset vieraamme tervetulleiksi Helsinkiin, mutta tuntui kuin jotain jäisi puuttumaan. Tuntu ei tule kuin kielestä, ja puhuin itselleni vierasta kieltä.
Eurooppalaisuus on aina moniarvoista ja dialogissa on sen voima. Kirjailijat voivat visioida painajaiset tai organisaatiot, mutta vain omalla kielellään. Euroopassa meillä on niitä monta ja se on Euroopan suurin vahvuus. Vain kulttuurien keskinäinen dialogi voi pelastaa meidät katastrofilta. Tämän katastrofin olemme nähneet Euroopassa viimeisen sadan vuoden aikana useamman kerran, viimeksi 2022–, sitä ennen 1991–2001.
Katastrofien kohdalla olen ajatellut usein, mikä olisi oma tehtäväni kirjailijana. Pitääkö minun tehdä jotain; odotetaanko minulta jotain; vaaditaanko, että julistan jonkinlaista näkemystä? Jos teen niin, haenko itselleni näkemyksen vain siksi, että haluan edustaa tietynlaista taiteilijakuvaa? Pitäisikö minun lähteä Ukrainaan puolustamaan eurooppalaisuutta ja pitäisikö se tehdä nyrkein, asein vaiko kielen avulla?
Eino Säisän teossarjassa Kukkivan roudan maat (Tammi) esiintyy Jussi Tiira -niminen kirkassilmäinen kirjailija, joka julisti hylänneensä kaunokirjallisuuden ja toimivansa jatkossa sanomalehtien ja yhteiskunnallisen vaikuttamisen kautta. Säisällä oli Tiiralle esikuva, sanomalehtikirjailijaksi itseään tituleeraava Jouko Tyyri.
Kolumnit, lehtiaforismit, pakinat, käyttölyriikka, esseet. 1900-luvulla kutsuttiin muutamaa hyvin näkyvää lehtikirjoittajaa nimellä sanomalehtikirjailija. Heistä näkyvimmät olivat Jouko Tyyri ja Arvo Salo. Tänä päivänä voitaisiin puhua Anu Silfverbergistä, Anna Kontulasta tai Hanna Weseliuksesta.
Tyyri oli piikikäs, “litteraari häirikkö tai kulttuurin pyromaani”, kuten kirjallisuudentutkija Juhani Niemi häntä kutsuu. Sosiaaliradikaali eksistentialisti ja keskustalainen Tyyri kirjoitti lehtiin aforismeja ja pakinoita, joissa oli vahvan kirjallinen ote.
Samaa maata, mutta eri puoluetta edusti taas Arvo Salo, joka demarina lupasi muistelmiensakin tulevan kaksipalstaisena teoksena. Sanotaan, että Salo piti hallussaan Suomen ennätystä kirjoittamattomien kirjojen alalla. Kun Nuori Voima järjesti vuonna 1966 gallupin nuorten kulttuuri-idoleista, järjestys meni näin: Bertrand Russell, John Lennon, Arvo Salo, Pablo Picasso, Mao Tse-tung. Salo sai Eino Leinon palkinnon nimenomaan sanomalehtikirjailijana.
Usein ajatellessani Suomen Kirjailijaliittoa, ajattelen Jouko Tyyriä tai Arvo Saloa. Heidän merkittävin taistelunsa oli puolustaa kirjailijoiden etua. Se etu on koko yhteiskunnan etu, sillä ilman jatkuvasti kehittyvää suomalaista ajattelua ja kieltä, emme olisi tasavertaisia muiden kielten ja ajattelujen yhteisössä.
Liittomme jäsen, runoilija Tapani Kinnunen, lausui lähes okkultistisesti: “Runoudella on tehtävä, mutta se on salainen.” Kirjailijaa ei voida asettaa yhteiskunnalliseen tehtävään, mutta hän silti on yhteiskunnan dokumentoiva, sitä kommentoiva ja sitä kehittävä elin.
Hassua kyllä, molemmat mainituista sanomalehtikirjailijoista, sekä Salo että Tyyri, ehtivät toimia lyhyen aikaa kulttuuriministereinä, aivan kuten Pentti Holappakin. Kenties aikana, jolloin ministerit unohtavat suomen kielen merkityksen, kirjailijoiden pitäisi lähteä jälleen vaikuttamaan.
Suomen vokaalivoittoinen, tasa-arvoinen ja onomatopoeettinen kieli tarjoaa erilaisen katsantokulman kuin indoeurooppalainen kieliperinne. Juuri tämä kielten värikkyys on demokraattisen, moniarvoisen ja kiehtovan Euroopan salaisuus.
Vain ammattikirjailijat osaavat luoda painajaisia ja vain he osaavat ajaa niistä pois. Mielikuvitusta ei ole ilman syventynyttä kielen ymmärrystä. Sitä on välttämätöntä puolustaa aikoina, jolloin kieli halutaan leikata halki.
Kapina, laupeus ja visio, kuten Holappa jo aiemmin paalutti sankareidensa Spartacuksen, Franciscus Assisiliasen ja Galilein kautta. Niitä vaihdellen löytyy oikea tapa rakentaa sopivaa yhteyttä ja saada yhteiskunta ymmärtämään kielen tarpeensa. ■
Kirjoittaja osallistui Opetus- ja kulttuuriministeriön Kulttuuripoliittisen selonteon laadintaan korostaen kielen merkitystä suomalaisessa ajattelussa.
Ville Hytönen
Ville Hytönen (s.1982) on virolaisessa majakkalaaksossa pienen poikansa kanssa asuva Suomen Kirjailijaliiton puheenjohtaja ja Kirjailija-lehden päätoimittaja. Hän on julkaissut miltei 60 teosta kaikkia kirjallisuuden lajeja.