Kirjailija on lähettiläs
Oli lauantai-ilta ja kävelin pakkasessa läpi Jyväskylän keskustan. Olin menossa kirjailijayhdistysten talvipäivien illanviettoon. Siis kirjallisuuden juhliin.
Kävelykadun jälkeen saavuin lumiseen Kirkkopuistoon. Hämärän puiston keskellä kohosi lasinen paviljonkiravintola. Levotonta nuorisoa vilisevän kävelykadun jälkeen puistoravintola näytti häikäisevältä sivistyksen keitaalta: siistit aikuiset nostivat alkumaljoja toisilleen valkoisten pöytäliinojen äärellä, tarjoilijat kantoivat menuja univormussa, valo tulvi lasisten seinien läpi.
Kirjailijat eivät kokoontuneet tuossa kappelissa. Saavuin perille pari korttelia myöhemmin, kapakkaan, jonka muistin jo nuoruudestani punkkarien suosikkimestana. Se oli halpa baari, meluisa sali, jonka vetonaula oli alennuskalja, ja jonka pöydät on tägätty täyteen vuosikymmenten nimmareita ja kannanottoja.
Samassa minulla välähti: Menneinä vuosikymmeninä ja vuosisatoina kirjailijat olisivat kokoontuneet puistopaviljonkiin, ja esteettisiä kiistoja olisi puitu juhlapuvussa. Nyt kirjailijat huusivat toisilleen hälyn yli punkkaribaarissa.
Oliko kirjallisuus alennettu?
Monet valittavat kulttuurin vaikeasta jamasta, mutta ehdotan tässä yhden asian, jonka voimme tehdä: voimme valita, millaisen kuvan kirjallisuuden arvosta välitämme. Itsemme kautta.
Kirjailija on nimittäin kirjallisuuden lähettiläs, sen personifikaatio. Se miten kirjailijat kokoontuvat yhteen edustamaan kirjallisuutta, viestii kirjallisuuden arvosta.
Se miten kirjailijat kokoontuvat yhteen edustamaan kirjallisuutta, viestii kirjallisuuden arvosta.
Jos kirjailijat kokoontuvat arvokkaissa puitteissa, viesti on: kirjallisuus on arvokasta. Se muistuttaa siitä meitä, ja se viestii sen ulospäin maailmalle. Jos kirjailijat kokoontuvat punkkaribaareissa, lähtee viesti: kirjallisuus on halpaa ja marginaalista. Tavan tallaaja, joka ei suhtaudu kirjallisuuteen intohimoisen rakastavasti (siis väestön enemmistö) saattaa kehitellä kuvaa kirjailijoista halvan kaljan kittaajina. Ja niin voi käydä myös kirjailijoille itselleen. Pahimmillaan syntyy itsesäälinen omakuva päähän potkittuna hylkiönä; ei arvokkaana kansallisen kulttuurin kehittäjänä.
Noidankierre on valmis. Pinnalliset puitteet eivät olekaan enää vain pintaa.
Kirjailijoilla tulisi olla korkea omanarvontunto, vahva itsetunto, joka kertoo siitä, minkä tiedämme sisällämme – kirjallisuus on korvaamattoman arvokasta. Tämän tulisi näkyä myös konkreettisesti ulospäin.
Miettikäämme vaikka työväenliikkeen menestysreseptiä: Se teki työläisyydestä coolia. Työläiset eivät olleet almuja kärttäviä ressukoita, vaan omanarvontuntoinen yhteiskunnan rakentaja. Viesti kohotti työläisten arvostusta niin, että jopa rikkaiden perheiden pehmeäkämmeniset lapset halusivat samaistua duunareiden osaan.
Luovuus ja oma tyylimme näkykööt.
Me mietimme työssämme skenografiaa, sitä millaisessa valossa ja puitteissa esitämme kirjojemme henkilöhahmot. Ymmärrämme symboliikan merkityksen hahmoja luodessa. Tätä olisi helppo soveltaa siihen, minkälaisen kuvan itse haluamme luoda suurelle yleisölle kirjailijoista ja kirjallisuudesta.
En tietenkään esitä, että kirjailijoiden pitäisi kokoontua aina formaalisti puvuissa tai juhlamekoissa. Ei ole tarkoitus larpata vientifirmaa tai asianajotoimistoa. Luovuus ja oma tyylimme näkykööt.
Kirjallisuus ei nimittäin ole ainoastaan arvokasta, vaan myös kiehtovaa, hauskaa ja karismaattista. Karisma on syvyyttä, joka tihkuu pinnalle. Kirjailijoilla jos kellä on syvyyttä – me luomme siitä syvyydestä kokonaisia maailmoja.
Mutta antakaamme tuon karisman näkyä myös maailmalle.
Meistä kirjallisuus on mitä kiehtovinta, mitä arvokkainta.
Näyttäkäämme se myös ulospäin. Selkä suorana ja otsa korkealla! ■
Joonas Konstig
Kirjoittaja on tapiolalainen kirjailija, jonka tuorein teos on Hyvät naiset ja herrat – Tyyli, käytös ja sydämen sivistys. Kuva: Veikko Somerpuro.