Huonojen uutisten virrassa
Aiemmin työskennellessäni toimittajana jouduin usein pohtimaan journalismin etiikkaa. Sama kysymys on läsnä myös kaunokirjallisuudessa, mutta harvemmin ja etäisempänä, joten asian päivittäin pohtiminen on jäänyt taakse. Journalismin tulisi luotettavana pysyäkseen toimia peilin lailla ja toistaa maailmaa mahdollisimman rehellisesti. Kaunokirjallisuudelta sitä harvemmin vaaditaan ja jopa ihmiset, jotka eivät sanottavammin lue, yleensä ymmärtävät fiktion fiktiivisen luonteen edes jollain tasolla.
Klikkiotsikoiden aikakaudella usko journalismin eettisyyteen kärsii aiempaa useammin. Kuvat ja videot eivät tekoälyn myötä enää aina ole totta, jos olivat aiemminkaan. Kaupallisuus on usein totuuden kanssa ristiriidassa ja joskus se voittaa: se, mikä myy ja aiheuttaa eniten klikkauksia on kaupallisuuden näkökulmasta parempi otsikko kuin tylsä fakta.
Niin doomscrollauksesta kuin sen vastapainona esiintyvästä uutisten välttelystä on tullut arkipäivää.
Kaiken tämän lisäksi elämme maailmassa, jossa jo pelkkä fakta saa aikaan pelottavia uutisia. Selasin tässä eräänä päivänä erään verkkolehden otsikot läpi ja ne olivat taas täynnä kuolemaa, sotaa ja luonnontuhoja. Noin viidentoista uutisotsikon joukossa oli yksi kevennys, joka kertoi “hauskasti” lukijan pihaan eksyneestä villieläimestä. Yksi ainoa. Tuijotin sanattomana vieraaseen paikkaan eksynyttä ilvestä ja tunsin empatiaa. Minusta tuntui kuin olisin se.
Kirjailijan ammatti vaatii tietynlaista herkkyyttä. Ei ole pelkkä stereotypia, että taiteelliselle alalle päätyvät usein ihmiset, joilla on taitoa empatiaan. Tämä yhdistettynä siihen, että kirjoittaminen ammattina vaatii tietoa ja ymmärrystä maailman tapahtumista, voi johtaa herkästi doomscrollaukseen. Se on jo korona-aikana yleistynyt ilmiö, jossa ihminen selaa puhelimellaan jatkuvasti ikäviä uutisia saadakseen tietoa, vaikka uutisista tulee paha olo. Ja niistähän tulee: se on tosiasia, jonka puhelimen esiin kaivaessani herkästi unohdan.
En ole ongelman kanssa yksin. Viime vuosina olen nähnyt kollegoiden sosiaalisen median profiileissa useita aihetta koskevia keskusteluja. Niin doomscrollauksesta kuin sen vastapainona esiintyvästä uutisten välttelystä on tullut arkipäivää. Sosiaalisesta mediasta lähdetään viettämään paastoa, rajoitetaan sitä, kuinka usein ja miten uutisia luetaan. On luonnollista suojella itseään, koska media-ahdistukseen ei ole muuta lääkettä kuin rajoittaminen. Ahdistuksen syyt ovat kaukana itsestä ja omasta vaikutusalueesta. Niin kaukana, että vähemmän herkkä ohittaisi ne olankohautuksella.
Muutin viime kesän alussa maalle. Pihalleni melkein päivittäin eksyvät peurat ja muut eläimet ovat ihan oikeassa paikassa: keskellä luontoa. Täällä on öisin pimeää, kun katulamput sammuvat. Olohuoneeni ikkunasta on näkymä pitkälle ja järvi tarjoaa joka ikinen kerta ulos katsoessani uuden maiseman. Ei ole liioittelua sanoa, että olen täällä maailmaa piilossa ja koen olevani oikeassa paikassa. Samalla opettelen uutta elämäntapaa, jossa kaikkea ei tehdä heti, kaikki ei ole saatavilla heti ja jossa voin säädellä sitä, mitä iholleni päästän. Kaikkia huolia etäisyys ei tietenkään poista, eikä tarvitsekaan. Mutta olen alkanut päästä tilanteeseen, jossa en tuijota näyttöä koko ajan ja jossa näen muitakin sävyjä kuin uhkaavaa punaista ja kaiken turruttavaa harmaata. Kaikki eivät tietenkään voi muuttaa maalle, mutta uskon, että jokaisella on mahdollisuus löytää keinoja, joilla pienentää uutisten aiheuttamaan ahdistusta.
Katseen kohdistaminen välillä muualle ei tarkoita sitä, että hylkäisi sen, mikä on tärkeää.
Katseen kohdistaminen välillä muualle ei tarkoita sitä, että hylkäisi sen, mikä on tärkeää. Meidän on edelleen syytä olla huolissamme ympäristöasioista ja sodasta, mutta on ihan ok keskittyä välillä myös lempeyteen, keskustella ystävien kanssa, leipoa leipää tai ottaa muutama tanssiaskel. Kuunnella hyviä uutisia, jotka voivat tulla lähempää. Lahjoittaa yli jääneitä vaatteita ja tavaroita jollekin, joka niitä tarvitsee. Mennä nukkumaan puhtaisiin lakanoihin.
On ihan ok lukea kirja tai aloittaa sellaisen kirjoittaminen, vaikka uutiset kirjamaailmasta ovat olleet synkkiä nekin. On ihan ok uskoa, että teos tulee valmiiksi joskus ja että silloin on edelleen olemassa maailma, jossa joku valitsee luettavakseen sen, joka nyt vasta horjahtelee ensiaskeleitaan. Jo siksikin, että kirjallisuus voi olla monelle se lääke, joka tarjoaa uskoa ja selittämätöntä kauneutta maailmassa, jossa faktoihin perustuva journalismi tekee aika ajoin olemisesta sietämätöntä.
Ota tauko. Vedä raja. Sinä ansaitset sen.
Satu Lepistö
Satu Lepistö (s. 1976) on Akaassa asuva kirjailija, graafikko ja sanataideopettaja, joka rakastaa sanoja ja kuvia. Lepistö on julkaissut kaksi romaania ja kolme runoteosta.