Fiktio, fakta ja tekoäly
Haastattelin viime talven aikana useita tekoälyasiantuntijoita kahdeksanosaiseen podcast-sarjaan, jossa käsiteltiin tekoälyn ja erityisesti kielimallien vyöryä työelämään. Vastuullani oli kirjoittaa tulevaisuutta visioivat audiotarinat, jotka toimivat alustuksina podcastin asiantuntijakeskusteluille. Tarinoiden kirjoittamisessa sain käyttää luovuutta ja jopa lipsua fiktion puolelle, kunhan pohjalla oli faktaa. Fiktiivisen twistin vuoksi tehtävään oli haluttu nimenomaan kirjailija.
Asiantuntijat, joista suurin osa oli erityisesti teknisiä asiantuntijoita, olivat yhtä mieltä kolmesta asiasta. Ensinnäkin teknisessä mielessä tekoälyssä ei ollut heidän mielestään mitään mullistavaa, sillä itseään korjaavia algoritmeja on tehty jo vuosikymmenten ajan. Ero menneeseen on laskentatehossa ja tietomassojen koossa. Mutta mullistavaa oli kielimallien esiinmarssi ja kyky tuottaa uskottavan näköistä kielellistä sisältöä. Tämä oli toinen yksimielisyyden aihe.
Kolmanneksi heitä yhdisti se, että yksikään asiantuntija ei ollut halukas ennustamaan, mihin tekoälysovellukset pystyvät viiden vuoden päästä.
Haluttomuus ennustuksiin teki työstäni piirun verran vaikeampaa. Minun olisi pitänyt kirjoittaa fiktiota, joka perustuu faktoihin – joita ei ollut. Kokeilin myös tekoälyn apua ja sain tulokseksi hyvin ennalta-arvattavia tulevaisuusnäkyjä. Kuinkas muutenkaan, sillä eihän tekoälyparka osaa ennustaa, kuten eräs asiantuntija minua muistutti. Se vain yhdistelee sanoja.
Nämä asiantuntijat pitivät itsestään selvänä, että käyttäisin jotain AI-sovellusta apuna kirjoitustyössäni. Kun kiistin tekeväni niin, he olivat siitä kovin kummissaan ja jopa epäuskoisia. Selitin kirjoittavani työkseni siksi, että pidän kirjoittamisesta. En halua ulkoistaa sitä.
Lopulta päädyin kirjoittamaan fiktioita, joissa huomio keskittyi ihmisten asenteisiin. Tekoäly kaikkine sovelluksineen on työkalu, jonka tehokkuus riippuu sen käyttäjän haluista, kyvyistä ja toiveista.
En vähättele sitä kaikkea, mihin kehittyneet kielimallit ja esimerkiksi videogeneraattorit pystyvät tulevina vuosina. Jos kielimalli voi generoida sormia napauttamalla nokkelan jännityskirjan, ei kenenkään tarvitse sellaista erikseen kirjoittaa. Mutta haluaako joku myös lukea sen? Eikö lukija kaipaa nimenomaan tekijää, toista ihmistä kirjan takaa? Entä eikö hän tarvitse myös toisia lukijoita, yhteistä kokemusta?
Luulen, että kaunokirjallisuus ei ole uhattuna kielimallien kehittyessä. Me tarvitsemme tarinoita ja niiden kertojia. Kirja syntyy vasta, kun se on luettu.
Kielimallien kehityksessä on kiehtovaa esimerkiksi se, mitä voimme oppia kielten synnystä ja oppimisesta. Toistaiseksi suuret kielimallit perustuvat englannin kieleen. ChatGPT juttelee kyllä suomeksi, mutta se ”ajattelee” englanniksi. Kehitteillä on kielimalleja, jotka perustuvat aidosti muihin kieliin kuin englantiin, vaikkapa suomeen. Kehitys vie aikaa, koska valtavien datamassojen lisäksi on luotava proseduuri, jolla kielimallia koulutetaan. Asiantuntijoiden mukaan sillä on yhtä suuri merkitys kuin koulutusaineistolla, ja pieleen mennyttä koulutusta on vaikea oikaista myöhemmin.
Vielä toiveita herättävä ajatus erään AI-yhtiön toimitusjohtajalta. Hän sanoi minulle haastattelun lopuksi toivovansa, että osaisi ajatella kuin näytelmäkirjailija. Hän arveli, että varustettuna näytelmäkirjailijan kyvyillä hän osaisi ohjata tekoälyä tehokkaasti, tuottavasti ja luovasti. Ja saada aikaan parhaita mahdollisia lopputuloksia. ■
Antti Leikas
Antti Leikas on savolaissyntyinen oululainen kirjailija, isä ja valeinsinööri. Hän on kiinnostunut vaimostaan, armon olemuksesta sekä rinnakkaisista universumeista. Kuva: Laura Malmivaara.