Suhteettomat
Olen aina kirjoittanut monentyyppistä tekstiä ja tiennyt, ettei niitä kaikkia olisi ollut mahdollista julkaista yhden tai edes kahden kustantamon kautta. Olen pomppinut talosta toiseen, mutta samalla haaveillut pitkäaikaisemmasta työskentelystä yhden tahon kanssa, toisin sanoen kotikustantamosta.
Sillä raskainta nomadikirjailijuudessa on loputon itsensä ja käsikirjoitustensa myyminen. Se on paljon uuvuttavampaa kuin jokavuotinen apuraharuljanssi. Työtä, joka vie aikaa ja energiaa tärkeämmältä: luomiselta.
Ideaalitilanteessa olisi mahdollista heittää ilmoille idea ja näyttää tekstiä matalalla kynnyksellä. Sitä kutsutaan luottamukseksi, eikä sellaista synny ilman molemminpuolista arvostusta ja aikaa. Tiedostan, etteivät kaikki toimi näin, saa tai edes halua tällaista kustantamosuhdetta, mutta minä haluan, ja varmasti moni muukin.
Vuosi sitten kesällä sain viimein kerättyä rohkeutta lähteä tavoittelemaan yhtä unelmaani. Kirjoitin neljä lasten kuvakirjan käsikirjoitusta ja luetutin ne luottolukijalla. Hänen mielestään ne olivat valmiita kustantamokierrokselle. Editoin tekstit vielä kertaalleen ja lähetin matkaan, ensin kahteen tuttuun taloon.
Teksteistä pidettiin kovasti. Ongelma oli se, että kustantamojen listat olivat jo täynnä pitkäksi aikaa eteenpäin. He kuitenkin uskoivat, että joku tarttuu niihin.
Kun aloin lähestyä muita kustantamoja, epävarmuus nosti päätään. Ymmärsin äkkiä, etten tuntenut lastenkirjallisuuden alalla työskenteleviä ihmisiä. Tiesin, että verkostot vaikuttavat jonkin verran siihen, että teksti huomataan ja miten siihen suhtaudutaan. Päätin kuitenkin olla rohkea ja uskoa ammattilaisuuteeni. Lähetin käsikirjoituksen kolmeentoista paikkaan.
Parista paikasta sain kohteliaan kieltävän vastauksen, mistä olen kiitollinen. Yhden kanssa pallottelin käsikirjoitusta kuukausien ajan, kunnes projekti raukesi tyhjiin. Kaksi muuta tahoa kiinnostui teksteistä kovasti, kuvittajaa jo hankittiin – sitten alkoi piiloleikki.
En voi olla ajattelematta, olisiko käsikirjoitukseni mahdollisesti jo julkaistu, jos minulla olisi kotikustantamo tai muuten paremmat verkostot lastenkirjallisuuden saralla.
Loput olivat hiljaa. Muutaman kuukauden päästä kyselin kohteliaasti tilannetta, mutta vaikeneminen jatkui.
Samaan aikaan kiinnitin huomiota siihen, kuinka jotkut kulkivat sujuvasti yli genrerajojen – usein kotikustantamonsa sisällä. Yksi myös mainitsi somekanavallaan julkaisevansa useita teoksia osin juuri hyvien verkostojensa vuoksi. Toinen taas kertoi pallottelevansa käsistä kotikustantamossa ajan ja rauhan kanssa.
Olenko ollut naiivi? Kuvittelinko, että ammattilaisen teksti huomataan, vaikka vastaanottajaa ei henkilökohtaisesti tuntisikaan?
Hetkeäkään en epäile, etteikö jokin käsikirjoituksista olisi tarpeeksi laadukas julkaistavaksi, sen verran moni kiinnostui niistä – kustantajat eivät kehu turhaan. Mistä sitten on kyse? Epäonnisesta ajoituksesta, verkostojen puutteesta? Kuka tietää.
Olen ollut alalla sen verran kauan, etten osannut odottaa kahta törkeää ghoustausta ja hiljaisuutta. Tämä on kirvellyt enemmän kuin saamani kielteiset apurahapäätökset yhteensä. Ja uskokaa, vuosien mittaan niitä on kertynyt reilusti yli sata.
Nyt kun olen pureksinut pettymystä jonkin aikaa, en voi olla ajattelematta, olisiko käsikirjoitukseni mahdollisesti jo julkaistu, jos minulla olisi kotikustantamo tai muuten paremmat verkostot lastenkirjallisuuden saralla. Molemmissa tapauksissa olisin kenties esittänyt unelmani luottokustilleni jo ajat sitten, ja minua olisi rohkaistu. Olisin ehkä saanut kullanarvoisia neuvoja sekä tukea eri vaiheissa.
Mutta olen kaiken tällaisen ulkopuolella. Kaukana priority-kaistasta, jonne mahtuvat vain harvat.
Lopputuloksena minulla on kahdeksan valmista käsikirjoitusta pöytälaatikossa. Samalla vuosikausia haudutetun unelman toteutuminen tuntuu karanneen jonnekin mahdollisuuksien horisontin tuolle puolen. Toisaalta, eihän unelmien ole tarkoitus aina toteutua, niistä on myös opeteltava luopumaan.
Tai sitten ne voivat toimia kiertoteinä uusiin yllättäviin mahdollisuuksiin, kuten vaikka oman kustantamon perustamiseen.
Marissa Mehr
Marissa Mehr (s. 1987) on helsinkiläinen kirjailija, kriitikko ja väitöskirjatutkija. Hänen tuotantoonsa kuuluu sekä kauno- että tietokirjallisuutta.