”Tykkäsin” tai ”itkin” ei riitä kritiikiksi
Kirjallisuuskritiikkiä on liian vähän, kuten aina – mutta paljon siihen nähden, että sen olisi pitänyt jo kuolla.
Analytiikka kertoo, että kritiikit eivät kiinnosta. Ne ovat vaikeita ja kieli ulossulkevaa. Kritiikkiä ei siis lueta, mutta kun julkkiksen kirjasta ilmestyy hapan arvio, kaikilla on siitä mielipide.
Kriitikot ovat ilkeitä, varmasti myös kateellisia. Kirjoittaisivat itse paremmin! Paitsi että osa kriitikoista onkin myös kirjailijoita. Kehuvat siis mokomat ristiin toistensa kirjoja.
Säännöllisin väliajoin pulpahtelevassa keskustelussa toistuvat usein samat, osin ristiriitaiset väitteet. Millaista kritiikkiä nyt sitten tarvitaan? Pitääkö sen uudistua, ja jos, niin miten?
Taidekritiikkiä ylipäänsä pitäisi tietysti olla enemmän kuin on, sanoo Suomen arvostelijain liiton puheenjohtaja, kirjailija ja kriitikko Marissa Mehr.
Digitalisaatio ja median murros ovat muuttaneet toimintaympäristöä. Toimituksia on supistettu ja työt ovat vähentyneet. Kulttuurikritiikki on muuttunut pitkälti freepohjaiseksi, mutta vain kourallinen kirjoittajia elää sillä.
– Kulttuurilehdet tekevät ihan mieletöntä työtä, mutta leikkaukset valtion avustuksiin ovat heikentäneet niiden toimintaedellytyksiä. Pienlehtiä tehdään entistä vahvemmin vapaaehtoisvoimin, eli kriitikot tekevät työtään ilmaiseksi, Mehr sanoo.
Mehr on päätoimittanut Kulttuurivihkoja vuodesta 2025, sitä ennen Kritiikin Uutisia ja Lumoojaa. Kyselyt kertovat, että lukijoille kritiikki on usein mielenkiintoisinta sisältöä.
Klikkien laskenta ei kuitenkaan tavoita kulttuurijournalismin merkitystä. Se on kuin tunkisi neliön muotoista palikkaa kolmion läpi, Mehr sanoo. Viime aikoina keskustelu on hänestä sentään muuttunut vähän rakentavammaksi.
– Ehkä mediassa on havahduttu siihen, ettei kannata leikata kulttuuria kokonaan pois, koska sillä on merkitystä ihmisille. Toivottavasti valtiokin havahtuu ennen kuin on liian myöhäistä.
Kritiikki uudistuu jo
Isoissa mediataloissa lukijadataa todella seurataan. Aamulehden päätoimittaja Sanna Keskinen perusteli kirja-arvioiden vähyyttä Journalisti-lehdelle (11.9.2025) juuri analytiikalla. Hän piti ongelmana, että niitä lukisivat vain ne, joita aihe kiinnostaa jo valmiiksi.
Pirkkalaiskirjailijoiden tilaisuudessa keväällä Keskinen toisti näkemyksensä: perinteinen kirjallisuusarvio ei yksinkertaisesti toimi, koska lukijoita on liian vähän työmäärään nähden. Isoja yleisöjä kiinnostavia, vähätöisiä juttutyyppejä kirjoista taas ei ole helppo keksiä.
Toisaalta Helsingin Sanomat uudisti huhtikuussa kulttuurisisältöjään ja kokoaa nyt kirjallisuusaiheita näkyvästi lauantaisin ilmestyville teemasivuille.
HS on käynnistämässä myös omaa kulttuurikritiikin koulutusohjelmaa. Päätoimittaja Erja Yläjärvi kirjoitti marraskuussa 2025, että kritiikki tarvitsee uuden elämän. Sen tulee aueta myös niille, jotka eivät analysoi, vaan kuluttavat ”taidetta elämyksenä”.
Mehr sanoo odottavansa mielenkiinnolla, mitä on tulossa. Hänestä kuulostaa kuitenkin vähän siltä, että nyt keksitään pyörää uudelleen kovalla pöhinällä. Kritiikki uudistuu jo koko ajan ja sitä on moneen lähtöön: dialogimuotoisena, esseenä, jopa runomuodossa.
Hyvä kritiikki voikin olla mitä vain, kunhan se toimii tekstinä ja on eettisesti kunnossa, Mehr sanoo. SARV:n julkaisemat kritiikin eettiset ohjeet linjaavat, että kritiikin tulee kohdistua teokseen, tunnistaa kenttä tai genre, johon teos kuuluu, sekä pyrkiä olemaan tietoinen siihen liittyvistä kulttuurisista erityispiirteistä.
Mehr odottaa hyvältä kritiikiltä, että se oikeasti sanoo jotakin. Saa ajattelemaan teosta, sen aiheita, muotoa tai estetiikkaa uudella tavalla.
– Haluan kuulla kriitikon äänen: että ihminen perustelee, saattaa jopa provosoida tai näyttää uuden perspektiivin. Olen nähnyt niin sanotusti lyttääviäkin kritiikkejä, jotka eivät ole olleet eettisesti ongelmallisia ja ovat olleet teksteinä briljantteja. Ikävimpiä ovat kädenlämpöiset arviot, jotka eivät sano juuta eivätkä jaata.
Monenlaisille ihmisille, mutta miten?
Kirjallisuustoimittaja Antti Majander on työskennellyt Helsingin Sanomissa reilut neljäkymmentä vuotta. Yli puolet siitä ajasta hän on vastannut lehden kirja-arvioista. Siis päättänyt, kuka kirjoittaa, mistä ja milloin.
Hän on hyvin tietoinen portinvartijan roolistaan ja edustamansa välineen vallasta. Se on vain korostunut, kun kritiikin kirjo valtakunnallisesti on kaventunut.
– On totta, että Hesari on hirveä moukari tässä pienessä maassa. Se, mikä pienemmässä välineessä olisi siedettävää kritiikkiä, saa meillä tavallaan ison välineen lisän.
Kritiikkiä kirjoittaessa sen ei voi antaa vaikuttaa. On ilmaistava näkemyksensä rehellisesti ja tavallaan unohdettava muu.
– Jos alkaa liikaa miettiä, miten arvio vaikuttaa vaikka kirjailijan apurahojen saantiin, menee lopulta niin monelle mutkalle, että käsi halvaantuu.
Vaikka mediaympäristö on muuttunut, kritiikin perushyveet ovat Majanderin mielestä ennallaan. Siihen kuuluvat kuvauksen ohella tulkinta ja arvottaminen. Lajityyppi menettää merkityksensä, jos vain poimitaan sisällöstä ”helppoja täkyjä”.
Majander ei näe, että niin sanottu vakava kritiikki olisi Hesarissa uhattuna. Johdolta ei ole koskaan tullut viestiä, että pienen piirin kirjallisuudesta olisi liikaa juttuja. Nyt tehtyjen uudistusten takana on havainto, että esimerkiksi Ruotsissa isot päivälehdet ovat saaneet lisää tilaajia juuri kunnollisilla kulttuurisivuilla.
– Näen, että tässä ollaan hyvän kynnyksellä. Saas katsoa, miten onnistutaan.
Tulevassa kriitikkokoulutuksessa Majanderilla ei ole osuutta, mutta hän arvelee, että sen yhtenä tavoitteena on kirkkaampi näkökulmittaminen.
– Ei niin, että sekään olisi uusi keksintö. Ainahan lehtitekstiin on helpompi päästä kyytiin, jos siinä on oivaltava näkökulma eikä vain lepattavaa huomiota sieltä täältä.
Toki ison sanomalehden kritiikki on hankalassa raossa. Liikeyrityksen intresseissä on tavoittaa monenlaisia yleisöjä. Sisällön pitäisi palvella kirjallisuuden sisäpiiriläisiä mutta olla riittävän lähestyttävää kenelle tahansa. Esiin on nostettava erilaisia kirjoja, erilaisin juttutyypein. Samalla somejulkisuus ohjaa vahvasti sitä, mistä kirjoista laajat joukot kiinnostuvat.
– Siinä on varmasti haastetta, miten päivälehden pitäisi pystyä seuraamaan sitä skeneä ja palvelemaan sen yleisöä. On miettimisen paikka, missä mittakaavassa päivälehden on mielekästä seurata vaikkapa feelgoodia, Majander sanoo.
Sekin pitäisi tehdä hyvin. Viihdekirjat esitellään usein henkilön kautta, ja siihen on käytännön syy: Majanderin mukaan on vaikeampi löytää kriitikoita, jotka kirjoittaisivat viihteestä taitavasti ja löytäisivät siitä myös yhteiskunnallisia merkityksiä.
Entä tuottaako alustojen logiikka painetta kilpailla huomiosta ihan uusin keinoin? Instagramin tai TikTokin kirjasomettajat saattavat videoida esimerkiksi omia kyyneliään liikuttavan teoksen äärellä. Sisällöksi riittää voimakas tunnereaktio.
Instagramin tai TikTokin kirjasomettajat saattavat videoida esimerkiksi omia kyyneliään liikuttavan teoksen äärellä. Sisällöksi riittää voimakas tunnereaktio.
Majander ei näitä trendejä seuraa eikä usko, että perinteisen median kannattaa kovin laajasti lähteä niihin mukaan.
– Ihmisiähän me kaikki ollaan, me kuivat kriitikotkin, ja aina kirjat johonkin osuvat. Oma fiilis ei kuitenkaan voi olla ainoa pointti.
Elämyksiä ja asiantuntijuutta
Puhe laadusta on latautunutta. Elämme populismin ja arvokonservatismin nousua. Joidenkin mielestä on ylimielistä edes erotella taidetta ja viihdettä, korkeaa ja matalaa, saati väheksyä kenenkään mieltymyksiä. Siitä saa elitistin leiman.
Kirjailija, kääntäjä ja kriitikko Jaana Seppänen uskaltaa ottaa riskin. Hän näkee arkailun taustalla ajatuksen, että kaikkien maku olisi samanarvoinen. Ei ole, hän sanoo.
– Ei jokainen kykene arvostelemaan taidetta samalla tavalla kuin kriitikko, joka on lukenut koko elämänsä ja kirjoittanut ja perehtynyt. Onhan siinä nyt ihan hiton paljon osaamista taustalla. Ja on objektiivisia kriteereitä, joilla laatua voi mitata.
Seppänen on aina halunnut puolustaa elitismiä, poistaa siitä ikävää leimaa.
– Minulle elitismi ei tarkoita sitä, että eristytään norsunluutorniin ja ollaan siellä kauhean fiksuja keskenään. Se tarkoittaa pyrkimystä eteenpäin, ennakkoluulottomuutta ja halua ymmärtää eri ilmiöitä – sellaisiakin, jotka eivät heti aukea. Se vaatii vaivaa, mutta onneksi jotkut aina ovat niitä tulenkantajia.
Ei jokainen kykene arvostelemaan taidetta samalla tavalla kuin kriitikko, joka on lukenut koko elämänsä ja kirjoittanut ja perehtynyt. Onhan siinä nyt ihan hiton paljon osaamista taustalla.
Hyvä kriitikko hallitsee kirjallisen kentän ja osaa sijoittaa teoksen sen virtauksiin. Hän ottaa huomioon teoksen sisäisen maailman, eetoksen, tyylin ja paikan kulttuurisessa jatkumossa. Eikä kriitikko tietenkään pääse eroon persoonastaan, mieltymyksistään ja temperamentistaan, joista syntyy hänen tyylinsä.
– Kritiikki on parhaimmillaan yksi mahdollinen, relevantti luenta.
Seppäselle molemmat ovat tärkeitä: tieto ja elämyksellisyys. Kriitikkokin voi kaivata lukiessaan elämystä, mutta hän tietää, että sellaisen tuottaminen vaatii ammattitaitoa. Hän voi jakaa oman tuntemuksensa ja samalla valaista, millä keinoin laatu on saavutettu. Kriitikon tehtävä on auttaa kulttuurin kenttää kukoistamaan, ja siihen kuuluu laadunvalvonta.
– Huonosta pitää sanoa, että se on huonoa ja sillä hyvä.
Samalla on toki paljastettava omat korttinsa eli avattava lähtökohtia, joista kirjoittaa. Siten lukija voi arvioida kriitikon valmiuksia ymmärtää ja arvioida teosta.
Joskus Seppäsestä on vaikuttanut siltä, että toimittaja – ei edes mikään kirjallisuusihminen – on tarttunut teokseen, jonka aihe syystä tai toisesta ärsyttää. Kirja on silloin vain väline pätemiseen ja omien näkemysten esittelyyn.
Hän pitää epäreiluna sitäkin, jos teosta arvioidaan väärällä mittatikulla: listataan, mitä kaikkea siitä puuttuu. Olennaista ei pitäisi olla, vastaako tyyli kriitikon mieltymyksiä, vaan ovatko esteettiset ratkaisut perusteltavissa teoksen omilla ehdoilla.
– Mutta onhan kriitikon työ aina tasapainottelua. Kun lukee ja kirjoittaa paljon, tulee aina vain kriittisemmäksi ja omat mieltymykset vahvistuvat. Joskus kirja vain ei sytytä, vaikka tietää, että joku voisi tästä tykätä. Silloin ei oikein tiedä, mitä sanoisi. Mutta aina on kunnioitettava vähintään omaa kriitikkouttaan.
Valtaa ja vastuuta kaksoisroolissa
Eettisiin ohjeisiin on kirjattu, että kriitikon täytyy tunnistaa jääviytensä ja valta-asemansa sekä tunnustaa subjektiivisuutensa ja rajallisuutensa.
Tietysti täytyy. Marissa Mehriä silti vähän tympii, että juuri kritiikoilta aina tivataan vallankäytöstä ja ulossulkevuudesta. Samahan koskee myös vaikkapa urheilua tai taloutta. Tiedostavatko niistä kirjoittavat valtansa tai miettivätkö he, avautuvatko termit kaikille?
– Ihmiset ajattelevat, että kriitikot vain sohivat menemään ja ovat humaltuneita vallastaan. Välillä tuntuu, että eiväthän kriitikot muuta teekään kuin ajattelevat kriittisesti ja punnitsevat sitä valtaa, mikä heillä on.
Pohdinta saa lisäkierrettä, kun kriitikko on itse kirjailija. Jotkut sanovat arvioivansa vain sellaisia kotimaisia kirjoja, joista ovat pitäneet, koska tuntuisi ikävältä haukkua toisten kirjailijoiden työtä.
Arvioita satunnaisesti kirjoittava voi ehkä päättää vasta teoksen luettuaan, kirjoittaako siitä vai ei. Ammattikriitikoille rajaus olisi hankala, Mehr sanoo. He yleensä selaavat etukäteen kustantamojen katalogeja ja ehdottavat arvioita kiinnostavista kirjoista.
– Osa on sitten ei-niin-hyviä ja osa parempia.
Kritiikkien tilaajana Antti Majander on huomannut, että toisille kaksoisrooli sopii, toisille ei. Jotkut herkemmin väistävät, jos pitäisi kirjoittaa ikävästi kollegan teoksesta. Se on ok – mutta ei siinäkään olisi mieltä, jos julkaistavaksi tulisi vain myönteisiä kritiikkejä.
Jaana Seppänen on keskittynyt kriitikkona käännöskirjoihin, mieluiten sellaisiin, joiden lähtökieliä hän osaa itse. Hän ajattelee, että muiden kääntäjien työn arviointi kohottaa omaakin työmoraalia. Kollegiaalinen paine on siis hyvä asia.
– Jos jossain käännöksessä on mielestäni huomautettavaa, niin täytyy se sanoa. Mutta kun asetan laatuvaatimuksia, tiedän, että minun täytyy myös itse vastata niihin. Haluan ajatella, että kunnioitan kieltä.
Kun piirit ovat pienet, kirjailija-kriitikot joutuvat miettimään myös jääviyskysymyksiä. Läheisen sukulaisen, ystävän tai yhteistyökumppanin kirjasta ei tietenkään voi kirjoittaa, mutta sen jälkeen raja näyttää häilyvän. Toiset jääväävät itsensä herkemmin kuin toiset. Kavereiden kirjojen kehuminen syö uskottavuutta, mutta epäeettistä on myös kostokritiikki: en tykkää tyypistä, joten lyttään kirjan.
Haastateltavat vakuuttavat, ettei ammattikriitikoilla ainakaan ole tapana vihalukea kirjoja. Olisi omankin ajan tuhlausta etsimällä etsiä haukuttavaa. Lähtökohtana on aina kiinnostus.
– En ole ikinä tavannut kriitikkoa, joka ajattelisi, että en tule tykkäämään tästä kirjasta, mutta luen tämän silti ja sitten haukun sen, Mehr sanoo.
Vain hehkutus sallittu
Kirjailijasta kritiikki voi tietysti tuntua henkilökohtaiselta, vaikka se ei sitä olisi. Kirja on iso ponnistus, ja jokainen on uusimpansa kanssa herkillä.
Pitkään vallitsi kirjoittamaton sääntö, ettei kritiikistä sovi valittaa julkisesti. Tekeehän kriitikkokin vain työtään. Kirjailijat nuolivat haavansa yksin tai lähipiirin tukemana.
Nyt sääntö on höltynyt. Yhä useammin kirjailija avautuu somessa huonosta tai vääränlaiseksi koetusta arviosta. Seuraajakunta peesaa: kriitikko ei vain ymmärtänyt mestariteostasi.
Blogien ja somen kirjapostaukset ovat usein kevyitä suosituksia tai kirjan sisällön ja oman lukukokemuksen esittelyä. Voisiko olla, että tätä kulttuuria vasten analyyttisempi kritiikki, rakentavakin, tuntuu ilkeältä?
Mehr tunnistaa someajassa tietynlaisen positiivisuuden paineen.
– Vallalla on ajattelutapa, että kun joku on ollut luova ja paljastanut itsensä ja tehnyt teoksen, niin miten joku kehtaa arvostella. Pitäisi vain hehkuttaa, että wou kun olet rohkea], hän kuvaa.
”Vallalla on ajattelutapa, että kun joku on ollut luova ja paljastanut itsensä ja tehnyt teoksen, niin miten joku kehtaa arvostella. Pitäisi vain hehkuttaa, että wou kun olet rohkea.”
– Ehkä ihmiset ylipäänsä ovat vieraantuneet taidekeskustelusta, jossa argumentoidaan väliin kipakastikin. Suomessa kulttuurikeskustelu on äärimmäisen kilttiä. Jos jotkut sitten ovat vähemmän kilttejä, heihin saatetaan suhtautua todella penseästi.
Majander, Mehr ja Seppänen ovat yhtä mieltä siitä, etteivät kritiikit ole ehdottomia totuuksia. Saa niihin vastata, oikaista virheet tai esittää vaihtoehtoisia näkemyksiä.
– Moni kriitikko ehkä toivoisikin sitä. Jos vastaus johtaisi monipolviseen keskusteluun estetiikasta, muodosta tai rakenteesta, sehän olisi mielenkiintoista. Yleensä se vain jää siihen, että kriitikko on väärässä ja piste, Mehr sanoo.
Seppänen arvelee, että jos ihminen on muutenkin tottunut käyttämään somea persoonansa jatkeena, sinne on kovin helppo postata myös ensipettymys.
– En pidä sitä kovin rakentavana. Minusta kirjailijalla pitäisi ainakin olla sen verran mielikuvitusta, että vaikka sitten kerää sitä kiukkua ja luo siitä uutta kulttuuria.
Tällaistakin on nähty. Kirjailija Saara Turunen loi happaman kriitikkosedän hahmon Sivuhenkilö-romaaniinsa (Tammi, 2018), kun Antti Majander ei ollut niin innostunut hänen esikoisestaan Rakkaudenhirviöstä (Tammi, 2015).
Majander korostaa, että on tullut Turusen kanssa aina hyvin juttuun. Julkisessa keskustelussa tehdyt tulkinnat kuitenkin menivät hänestä metsään, vaikka hän toki tiedostaa, millaisista historiallisista valta-asetelmista ne kumpusivat.
– Siihen tuli se lataus, että dumaan tämän nuoren naisen tavan ajatella ja kokea. Omasta mielestäni arvostelin teosta teoksena. Jos lukisin kirjan ja arvioni nyt uudestaan, voi olla, etten muuttaisi mitään. Ehkä tämä on hyväuskoisuutta, mutta pidän kiinni siitä, että voin kirjoittaa samalla tavalla niin naisten kuin miesten kirjoittamista kirjoista.
Heitetäänkö julkkiskirjailija bussin alle?
Marissa Mehrin mielestä eettisesti hankalimpia ovat tilanteet, joissa teos on selvästi julkaistu muu kuin esteettiset arvot edellä.
Hän kirjoitti joskus esikoisteoksesta, jota kustantamo mainosti tekijän nuorella iällä. Kirja oli selvästi keskeneräinen, ja homma haiskahti markkinointitempulta. Hän keskittyi arviossaan kustantamon vastuuseen, mutta sai silti palautetta, että lyö nuorta kirjailijaa.
Sitten oli tietysti Kiira Korven runokirja Hyppää vaan! (Otava, 2023). Arttu Seppänen tylytti HS-kritiikissä (21.3.2023) ennen kaikkea julkkiksen nimellä rahastavaa kustantajaa, mutta moni pahastui Korven puolesta. Kustantamo puolustautui, ettei teosta olisi pitänyt lähestyä taidelyriikkana vaan voimauttavana vertaistukena ja hyvinvointikirjana.
Niinhän sitä ei markkinoitu, Mehr huomauttaa.
– Joskus mietityttää, ajatellaanko näitä juttuja ihan loppuun asti. Ehkä ajatellaan, että kaikki näkyvyys on hyvää näkyvyyttä, mutta samalla kirjailija heitetään bussin alle rahan takia.
Tuonkin kritiikin tilasi Antti Majander. Hän perustelee, että Otavan kaltaisen instituution tekemisiä pitää seurata siinä missä Kansallisteatterin tai Kansallisoopperan. Teos oli suuren kustantamon ainoa runokirja sillä kaudella. Piti selvittää, millä ansioilla se pääsi julki.
– Se oli sen jutun moraali. Ei se, että Kiira Korvella ei olisi oikeutta kirjoittaa juuri sellaista kirjaa kuin haluaa.
Anna Tommola
Anna Tommola on helsinkiläinen kirjailija ja vapaa toimittaja, joka on kirjoittanut sekä tieto- että kaunokirjallisuutta. Häntä kiinnostavat hyvin suuret ja hyvin pienet asiat, mieli, kieli, tiede ja elämän monimuotoisuus. Kuva: Susanna Kekkonen.