Lamaannuksen aika
Oi saadapa olla nuori nykyään. Siinä lause, jota et ole hetkeen kuullut. Entä haluaisitko olla nuori kirjailija näinä aikoina? Kokeneempien kollegojen nyökkäykset lienevät harvassa.
Kuulun sukupolveen, joka tuli täysi-ikäiseksi optimistisena aikana. Berliinin muuri murtui, Nelson Mandela vapautettiin ja Leningrad Cowboys toi puna-armeijan kuoron Senaatintorille ikään kuin osoittaakseen, että ikuiseksi luultu mörkö on muuttunut puudeliksi.
Historian suurta helpotusta toki kompensoitiin talouslamalla ja Jugoslavian hajoamissodilla, mutta niiden kanssa pärjäsi, kun tulevaisuus lupasi muuta kuin ydintalvea.
Ehkä tämän optimismin takia tunnen outoa syyllisyyttä siitä, miten sekavassa maailmassa nykypäivän parikymppiset joutuvat luovimaan. En oikein osaa kuvitella, miltä tuntuisi julkaista esikoisteos juuri nyt.
Ehkä ensiaskeleitaan ottavia helpottaa tieto, etteivät kirjailijat suinkaan ole ainoita, joiden tulevaisuus on harvinaisen sakeassa sumussa. Monella alalla seistään tuntemattoman rajalla. Viiden vuoden päähän ulottuva suunnitelma on jo uskalias.
Monella alalla seistään tuntemattoman rajalla. Viiden vuoden päähän ulottuva suunnitelma on jo uskalias.
Siihen nähden on outoa, että meitä hoputetaan mukautumaan ja pysymään kehityksessä mukana. Joku ilmeisesti uskoo tietävänsä, mihin olemme menossa. Se on epäilyttävää.
Ihmisellä, kuten muillakin eläimillä, on erilaisia vaistomaisia tapoja reagoida tuntemattomaan. Itse olen päättänyt käyttää niistä erikoisinta eli lamaantumista.
En osallistu mihinkään uuteen. Luen vain painettuja kirjoja. Ostin vuosikymmenten tauon jälkeen vinyylilevysoittimen. Hankin työkoneen, jolla ei pääse nettiin. Pysyn mahdollisimman kaukana tekoälystä. Käytän somea yksisuuntaisesti tiedotuskanavana.
Onko teknologian rajattomasta potentiaalista luopuminen sitten haitannut kirjoittamista? Ei todellakaan.
Viimeisin romaanini Samaelin kirja (Tammi 2025) kertoo ruotsinkielisten hylkeenpyytäjien merenjäävaelluksesta 1930-luvulla. Aihe vaati tavallista enemmän taustatutkimusta, jonka tein mahdollisimman luomusti. Vierailin museoissa, haastattelin ihmisiä ja luin paikallishistorioitsijoiden kirjoja. Romaanin ensimmäinen versio valmistui nopeammin kuin yleensä. Lopetuksen ja muutaman muun kohdan kanssa meni kalkkiviivoille, mutta se kuuluu asiaan.
Hankin työkoneen, jolla ei pääse nettiin. Pysyn mahdollisimman kaukana tekoälystä.
Vaikea sanoa, missä määrin oma kokemukseni on yleistettävissä, mutta selvää on, että kohdallani teknologian hyödyt ovat jossakin vaiheessa kääntyneet taakaksi. Moni kollega pääsee arvioimaan asiaa omalla kohdallaan, kun esimerkiksi Kansallisarkiston toimipisteiden lakkautukset tästä etenevät ja digitaalinen palvelu on käytännössä ainut vaihtoehto.
Lamaantumisella on tietysti huono kaiku. Se assosioituu masennukseen, katatoniaan, peuraan ajovaloissa ja niin edelleen. Se voi kuitenkin olla myös viisautta, pysähtymistä, sivuun vetäytymistä, arvioimista.
Kusetukset myydään aina kiireellisinä. Huijari naputtaa kelloa, sillä hän tietää, että harkinta-ajan jälkeen harva pujottaa päänsä silmukkaan.
Viimeisten viidentoista vuoden aikana meitä on toden totta hoputettu ja kusetettu.
Vaelsimme karjan lailla virtuaaliseen panoptikoniin, jossa saimme raivota, maalittaa ja toivottaa hyvää syntymäpäivää, mutta todellisuudessa olimme tuottoisaa kauppatavaraa. Suoratoistopalvelut tuhosivat taiteentekijöiden ansaintalogiikan, mitä piti alkaa kompensoida sirkustempuilla somessa.
Tekoälyn myötä vauhti luultavasti vain kiihtyy, eikä tarvitse kurkkia kristallipallosta, ketkä ovat pelin voittajia, ketkä häviäjiä. Yksi 2000-luvun ensimmäisten vuosikymmenten perusjuonista on ollut valtava tulonsiirto luovilta yksilöiltä ja kulttuurin ekosysteemeistä teknomiljardööreille.
Tällaisessa tilanteessa kuuluu edelleen ääniä, joiden mukaan kaikkeen uuteen kannattaa heittäytyä iloisen uteliaasti. Kehitys on vääjäämätön, joten jolla vesille ja katsotaan, minkälaisiin seikkailuihin virta vie.
Ei kiitos. Joskus on lupa lamaantua.
Marko Hautala