Ikä on sana
Kaikenlaisia aiheita ja teemoja kirjailijan elämästä ja kirjoittamisen tavoista viriää, ja hyvä niin, mutta iän tuomista muutoksista kirjailijan elämään ja kirjoittamiseen harvemmin lukee: eivät taida olla niitä seksikkäimpiä aiheita. Ikääntyminen ei ole.
Realiteetit: keski-ikäisiä kollegoita sairastuu, hiipuu, yksinäistyy, erakoituu, kuolee, katoaa näkyvistä, käy aroiksi tulemaan yhteisiin kokouksiin, bileistä puhumattakaan. Kustantajat eivät kenties pidä enää yhtä aktiivisesti yhteyttä; osa kustantamon nuoresta väestä ei tunne iäkkäämmän tekijän tuotantoa. Tulee orpo olo. Huhuu.
Osa kustantamon nuoresta väestä ei tunne iäkkäämmän tekijän tuotantoa. Tulee orpo olo.
Epäluuloja: alkavatko nuoremmat kollegat vältellä ryppyisempiään, epäilläänkö ettei iäkkäällä nuortenkirjailijalla enää ole tatsia aiheisiinsa, ovatko omien isovanhempien ikäiset kollegat hapokasta seuraa, puhuvatko viereen plaseerattuina kääk enimmäkseen sairauksistaan, hautajaisista joissa viimeksi kävivät, lapsenlapsistaan, kertovatko kaikki juttunsa parin tunnin aikana moneen kertaan?
Oletuksia, vierautta, ennakkoluuloja, ohipuhumista, pois sulkemista, unohtamista, ikärasismia? Seurauksena huomiovajetta, merkityksellisyyspuutosta, kenties katkeruuttakin?
Onko ikä vain ongelma?
Ikä on ikä-vän alku. Ikäihmiset, iäkkäät, ikäliköt, ikäloput, vanhukset, vanhukaiset, buumerit, seniorit ja niin edelleen, mitä kaikkia kaihtoisia nimityksiä vanheneville kanssakulkijoille annetaankaan. Olen kirjailijaurani aikana yrittänyt sanoittaa vaikeita asioita, artikuloida häpeää, riisua tabuja, vetää sanasalusiineja milloin minkäkin vaikenemisen edestä. Niin nytkin. Terveisiä Ikämaan kirjeenvaihtajalta! Ikä on totta puhuen vähän surullinen tabuksi; olemme samalla matkalla, kuljemme kaikki kohti Sitä Itseään. Kun ajattelee, että meitä myöhäiskeski-ikäisiä on koko ajan suhteessa väestöön enemmän ja enemmän, sitäkin oudompaa on ikääntymisen käsittely mediassa. Se on etten sanoisi sheimaavaa. Katsokaa median kuvastoa: vanhenemisesta raportoidaan useimmiten rollaattorien, terveyskeskusjonojen ja hoivakotien – siis sairauksien – kautta. Kuluerä, hoitosuhde, kestävyysvaje.
Elinkeinoelämän valtuuskunta EVA on julkaissut Vanhusvalta-nimisen raportin, jossa todetaan: väestön ikääntyminen on Suomen talouden merkittävin hidaste. Eläkkeiden ja terveydenhuollon menot nousevat, verotulot pienenevät ja tuottavuus laskee.
Osa kustantamon nuoresta väestä ei tunne iäkkäämmän tekijän tuotantoa. Tulee orpo olo.
Pidentyvät elämät: katastrofaalista! Kuka tekee duunit, kuka maksaa eläkkeet, kuka huolehtii kaikkialta pursuavista vanhuksista? Palveluja ja rakenteita täytyy muokata nopeasti – mutta miten?
Japanissa pitkään asunut toimittaja Teppo Turkki puhuu uudenlaisesta pitkien elinkaarien yhteiskunnasta. Japanissa väestö vanhenee nopeammin kuin missään muualla; satavuotiaita on tätä kirjoittaessani siellä varmaan jo yli 100 000. Niinpä Japanissa on perustettu neuvosto pohtimaan ratkaisuja yhteiskuntaan, jossa ihmiset elävät niin vanhoiksi.
Japanin vanhuusneuvoston ratkaisut ja innovaatiot eivät painotu vain hoitokustannuksiin tai talousnäkymiin. Yllätys yllätys: on mietitty vanhenevan väestön motivointia: heille on alettu tarjota töitä!
Niinpä kolmannes yli seitsemänkymppisistä japanilaisista käy töissä, vaikka ovat jo tietenkin eläkkeellä. Jotkut jopa kouluttautuvat vielä uudelleen. Kun ihmisten ennustetaan elävän 90-vuotiaiksi eikä 70-vuotiaiksi, on pakko alkaa ajatella elämänvaiheistakin eri tavalla; Turkin sanoin pitkien elinkaarien kautta. Vanhenemista on alettava ajatella edelleen dynaamisena elämänvaiheena.
Dynaaminen, aktiivinen vanhuus on myöhäiskeski-iän jälkeen uusi elämänvaihe, hämmentävä ja kenties pelottavakin kulttuurinen muutos, jota ei vielä oikein osata hahmottaa saati sanallistaa, ainakaan erityisen positiivisesti. Vaikka me myöhäiskeski-ikäiset 70-vuotiaat olisimme psykofysiikaltamme nykyisten 60-vuotiaiden tai jotkut jopa viisikymppisten tasolla, elämämme ei ole enää jatkumoa tyypilliselle keski-iälle. Kiire, tehokkuusajattelu ja kaikenlainen tuottavuuden ihanne pikku hiljaa hälvenevät, sitä on vaikea kieltää. Mutta mitä kaikkea elämän viimeinen näytös, tuo dynaaminen vanhuus, joka haluaa vielä aktiivisesti olla mukana elämänmenossa muiden sukupolvien kanssa, tarkoittaa? Millaisia me haluaisimme, saisimme ja voisimme olla, millainen pitäisi olla?
Mitä kaikkea elämän viimeinen näytös, tuo dynaaminen vanhuus, joka haluaa vielä aktiivisesti olla mukana elämänmenossa muiden sukupolvien kanssa, tarkoittaa?
Eri-ikäiset kirjailijat yhteen!
Tätä kirjoitusta varten jututin kymmenkuntaa 50–70-vuotiasta kirjailijakollegaa. Joillakin yli kuusikymppisillä oli tunne, että hei aletaanhan me olla tässä ajassa vähän turhia. Miten me vielä kehtaammekaan hamuta väheneviä apurahoja, tarjota tuotoksiamme uusia nuoria tekijöitä etsiville kustantajille, tungemme kirjamessuillekin, emmekä malta jättää areenoita nuoremmille. Mitä uutta sanottavaa juuri meillä voi olla? Nuoret kriitikotkin kirjoittavat vain nuorista kirjailijoista.
Mitä kaikkea elämän viimeinen näytös, tuo dynaaminen vanhuus, joka haluaa vielä aktiivisesti olla mukana elämänmenossa muiden sukupolvien kanssa, tarkoittaa?
Totta. Ikääntyminen saattaa tarkoittaa vanhenevan kirjailijan kohdalla yhtä kuin toiseus, ulkopuolisuus, yksinäisyys. Kansantautimme. Ahdistusta, masennusta, pettymyksen kokemuksia. Urasta ei tullutkaan niin upea kuin unelmissa. Taloudelliset huolet painavat useimpia kollegoitamme, kuten hyvin tiedämme. Vanheneminen voi tuoda mukanaan hitaamman julkaisutahdin ja sitä myöten apurahoituksen saantivaikeuksia, iästä huolimatta. Aikoinaan, oi, suurten ikäluokkien taiteilijoilla oli pitkiä turvattuja työuria, ja oli huikean pitkiä apurahoja, jopa 15-vuotisia.
Entä miten lähentää kirjailijasukupolvia muutoinkin kuin lukemalla aktiivisesti myös toisen ikäisten kollegojen teoksia?
Eri ikäluokat yhteen
Kyllä seniorikirjailijatkin haluavat hengailla mukana niin miekkareissa (olen todistanut moniteemaisen vanhusaktivismin nousevan taiteilijapiireissä) kuin bailuissakin, tanssia, laulaa karaokea, kertoa julkkarikemujen jatkoilla tarinoita miten 80-luvulla reissattiin busseilla kollegoiden kanssa kustantajien pitkin maata syyshippaloissa ja pakattiin pieniä flindoja ja naamioituja taskumatteja käsilaukkuihin ja jakkupukujen salataskuihin (näitä vinkkejä itse opin Eeva Joenpellolta ja Anu Kaipaiselta elämäni ensimmäisillä kustantajien syysturneilla.)
Olen jo taannoin ehdottanut Tekstin Taloon tapaamisia, jonkinlaista Perspektiiviklubia vain yli viisikymppisille kirjailijoille, mutta kaipaisin myös Sekahakusana-iltoja, joihin kutsuttaisiin kaikenikäisiä kirjailijoita lukemaan tekstejään ja keskustelemaan halkisukupolvisesti erilaisista teemoista. All Age Panels. Meillä on täällä turvallisen tilan periaatteet, kerrottaisiin aluksi, mutta kenties myös, että tilamme on esteetön.
Voi miten odotan erityisesti meidän kuusi-seitsemänkymppisten ja pari-kolmekymppisten kirjailijoiden yhteisiä keskusteluja ikääntymisestä. Hei rakkaat nuoret kollegat, ei vanheneminen ole kamalaa; se on äärimmäisen kiinnostavaa! Itse teen tätä matkaa helevetin uteliaana, ettäs tiedätte! Ja hei, we will shine on like crazy diamonds, meiltä kandee vielä kysellä, meitä kandee yhä kuunnella. Me ikääntyvät kirjailijat saatamme olla juuri heitä, jotka annamme alussa kuvailemalleni kulttuuriselle murrokselle sanat.
Anja Snellman
Anja Kauranen-Snellman on kirjoittanut 28 romaania, 3 runokokoelmaa, 2 tietoteosta ja elokuvakäsikirjoituksia sekä kuunnelmia. Hän on koulutukseltaan filosofian maisteri ja työskennellyt yleis-, seksuaali-, ja kirjallisuusterapeuttina sekä journalistina. Kuva: Jouni Harala.