Pohjoisen köyhälistökirjailijan pröystäilyä kirjallisuuspalkintorahoilla
Mitenkäs on siellä eteläisessä Suomessa, oletteko kuulleet tällaisesta Taapelitaivas-nimisestä romaanista, joka voitti Botnia- sekä Toisinkoinen -palkinnot ja ylsi Lappi-kirjallisuuspalkinnon finalistiksi?
Päädyin kirjailijaksi kesken kolmetoistavuotisen työkyvyttömyyseläkeprosessin ja äärimmäisen köyhyyden. Sairastuin vaikea-asteiseen masennukseen, koska Kelan, Kevan ja te-palveluiden mielivaltaisesta päätöksenteosta aiheutui toistuva tulottomuus eli eksistentiaalinen hätä. Masennuslääkityksen sivuoireena puhjenneessa maniassa lähetin esikoisromaanin käsikirjoituksen kustantamoon. Siitä seurasi kustannussopimus, Partisaanivalssin ilmestyminen ja puolen vuoden apuraha toisen romaanin kirjoittamiseen.
Byrokraattinen ahdinkoni syveni entisestään toisen romaanin kirjoittamisen myötä. TE-palvelut kiisti oikeuteni työttömyyskorvaukseen julistamalla minut yrittäjäksi, vaikka kirjoittamiseen myönnetty apurahajakso oli päättynyt, ei ollut y-tunnusta, kustannussopimusta, eikä tulojakaan etnan latia. Kelan silmissä samainen kirjoittaminen ei ollut työtä lainkaan; ainakaan se ei täyttänyt sairauspäivärahan edellytyksenä olevaa työssäoloehtoa.
Romaanin ilmestymisen myötä koin vakuutuslääkäreiden silmissä ihmeparantumisen kaikista sairauksistani.
Taapelitaivaan ilmestymisen myötä koin vakuutuslääkäreiden silmissä ihmeparantumisen kaikista sairauksistani. Työkyvyttömyyden uhkakin väistyi yltäni, kun minusta tuli kirjailija. Olen aina ollut tietoinen kaunokirjallisuuden tervehdyttävästä vaikutuksesta, mutta sitä en tiennyt, että proosan kirjoittaminen korjaa myös fyysiset vauriot, kuten rikkinäisen selkärangan ja katkenneet hermosäikeet. Hallelujaa, ylistetty olkoon kaunokirjallisuus!
Parhaillaan kirjoitan kolmatta romaania kokemastani institutionaalisesta väkivallasta. Eli hyvinkin perustellusti minun voi todeta päätyneen kirjailijaksi institutionaalisen väkivallan ansiosta, ei siitä huolimatta.
Nyt siellä moralistit pörhistelevät jo rintakarvojaan: olisit kiitollinen! Näin se valtiovalta potkii laiskoja työkyvyttömiä pakkotyöhön ja nälkäkuoleman uhka on kaikkein tehokkain motivaattori! Eikä noilla läskeillä ole kyllä nälkää nähty, makkaraa on täytynyt olla pöydässä kukkurapäin!
Ajatteluun taipuvaisena ihmisenä on mielessä väkisin välähtänyt, että millaisiahan kirjoja olisin kirjoittanut noin niin kuin täysjärkisenä? Että olisivatkohan ne olleet vielä parempia ja olisiko julkaisutahtikin ollut toisenmoinen?
No, sitäpä en saa koskaan tietää. Joka tapauksessa olen nyt kuukausitolkulla rypenyt kirjallisuuspalkinnoissa, suitsutuksessa, ihailussa, mammonassa ja kateudessa. Olen suistunut raiteiltani kaksi ja puoli kertaa elämään epätodellisuudessa, jossa en yhtäkkiä olekaan kelalokki ja sosiaaliloinen, vaan arvostettu kirjailija. Muutamat kollegat ovat kadonneet takavasemmalle kateudesta vihertäen.
Kyllä se on oma vika, jos on kirjoittanut niin huonon kirjan, ettei sitä kukaan halua lukea!
Enkä ihmettele! On sitä tullut pröystäiltyäkin; ostin wc-paperia jättipakkauksen. Saippuaa sekä pyykinpesuainetta olen ostanut jopa kesken kuukauden. Joka ikinen päivä syön appelsiinin. Juhla Mokkaa ostin joulunalusalesta kuusi pakettia. Ja mikä kuohuttavinta; tilasin itselleni silmälasit, vaikka edelliset olivat vasta parikymmenvuotiaat! Optikko komensi minut silmälääkäriin, mutta joku raja pröystäilylläkin.
Voitokasta teostani on myyty viime vuonna 471 ja äänikirjaa 251 kappaletta. Näistä tienaan melkein kaksituhatta euroa. Sanaston lainauskorvaukset saattavat viime vuodelta nousta hyvinkin jopa viiteen sataan. Kuulostaako vähältä? Höpsis, kyllä se on oma vika, jos on kirjoittanut niin huonon kirjan, ettei sitä kukaan halua lukea!
Valitukseni Kevan hylkäämästä työkyvyttömyyseläkepäätöksestä tuli Työeläkeasioiden muutoksenhakulautakunnasta kielteisenä vuoden hautomisen jälkeen ja on nyt matkalla Vakuutusoikeuteen. Sairauspäivärahaa sain maaliskuun loppuun. Onneksi on Botnia-palkintosumma, jolla pröystäilen koko loppuvuoden, kuten tähänkin asti. Melkein joka kauppareissulla ostan suklaapötkyn, hinnannoususta huolimatta. Kääreen revin auki heti kassalla. Ajattelen, että katsokaa kaikki, tässä se menestyskirjailija syö surutta suklaata. Kannattaa kadehtia!
Anu Kolmonen
Anu Kolmonen on pohjoisen veden rannalle syntynyt ja juurtunut köyhälistökirjailija, jonka identiteetti ei pysy muutoksissa mukana. Kriitikoiden mukaan Kolmonen on työläiskirjailija, Kelan mukaan määräaikaisesti ja takautuvasti vammainen ja Kevan mukaan täysin työkykyinen. Omasta mielestään hän on äiti, omaishoitaja, monisairas, kirjoittaja ja köyhä, tässä järjestyksessä. Ennen Kolmonen oli kasvatuspsykologi, ravintolakokki ja kuvataiteilija.