Appiukon perintö eli nekrologi lukemiselle
Appiukko kuoli helmikuussa. Sain kunnian kirjoittaa muistokirjoituksen lehteen. Se oli helppoa, koska olimme tunteneet toisemme yli kolmenkymmenen vuoden ajan. Samalla se oli vaikeaa, tietenkin, sillä kukapa haluaisi puhua läheisestään menneessä aikamuodossa.
Kun yritin tiivistää 77-vuotiaana kuolleen lastenkirurgin elämän kolmeentuhanteen merkkiin, tajusin samalla kirjoittavani nekrologia kirjoille ja kirjallisuudelle, lukevalle elämäntavalle. Apesta ei voinut kertoa mainitsematta kirjoja ja lukemista.
Uskallan sanoa, että appeni luki itsensä juuri siksi ihmiseksi, joka hän oli.
Appiukko syntyi ja varttui pienessä eteläpohjalaisessa kylässä. Koti oli vaatimaton eivätkä vanhemmat voineet kehuskella korkealla koulutuksella. Myllärinä ja seppänä toimineen isän ja kodista huolehtineen äidin esikoinen kuitenkin luki nuoresta asti paljon ja piti jopa omaa kirjastoa kylän muille lapsille.
Opintien jatkaminen ei ollut itsestäänselvyys pienen talon pojalle 1950-luvun Etelä-Pohjanmaalla. Tarvittiin tarkkasilmäinen kansakoulunopettaja vinkkaamaan vanhemmille, että lukuintoisen esikoisen kannattaisi pyrkiä oppikouluun.
Poika luki itsensä ylioppilaaksi ja sittemmin lääkäriksi. Ammatti tai titteli eivät kuitenkaan koskaan määrittäneet häntä. Uskallan sanoa, että hän luki itsensä juuri siksi ihmiseksi, joka hän oli.
Kun ajattelen appiukkoa, mieleeni tulevat heti keskeneräisten opusten pinot kotona ja kesämökillä. Kotimaisia ja ulkomaisia romaaneja ja tietokirjoja, teoksia tähtitieteestä, Mannerheimista, purjehtimisesta ja joogasta. Uskollisesti hän myös jaksoi suositella minullekin luettavaa, vaikkei kirjallinen makumme aina osunutkaan yksiin.
Yksi apen ikisuosikeista oli Mika Waltarin Sinuhe, egyptiläinen. Nuorena vävypoikana piikittelin häntä siitä, koska mielestäni Waltarin historialliset romaanit olivat toivotonta jaarittelua. Asiantuntevan näkemykseni mukaan egyptiläisen hortoilusta olisi voinut tiivistää aika lailla tarinan kärsimättä. Appi oli eri mieltä – ja tietenkin oikeassa.
Kun vaimoni oppi ekaluokkalaisena lukemisen taidon, isä nappasi hänelle hyllystä Seitsemän veljestä.
Suhde kirjoihin ei voinut olla siirtymättä suvussa polvelta toiselle. Kun vaimoni oppi ekaluokkalaisena lukemisen taidon, isä nappasi hänelle hyllystä Seitsemän veljestä. Se oli seitsemänvuotiaan ensikirjaksi kohtuullisen työlästä luettavaa. Tyttö kuitenkin tankkasi teoksen sinnikkäästi kannesta kanteen. ”Ihan kaikkea en ymmärtänyt”, vaimo myöntää nyt. ”Tuli sellainen olo, että lukeminen on hieman hidasta ja melko tylsää.”
Erittäin innokas lukija vaimostani kuitenkin tuli tyrmäävästä aloituksesta huolimatta – tai ehkä juuri sen takia. Sivujen loputtoman kirjainjonon kuuluukin näyttää ankealta, totesi kulttuuritoimittaja ja kirjailija Mikko-Pekka Heikkinen osuvasti kolumnissaan Helsingin Sanomissa (27.4.2025). Lukeminen vaatii aikaa ja keskittymistä, kaiken muun pois sulkemista, ja juuri siksi se on niin antoisaa niille, jotka kirjojen taikapiiriin vihkiytyvät.
Viime jouluna, puolitoista kuukautta ennen kuolemaansa, appiukko antoi minulle lahjaksi Antti Tuurin uusimman kirjan Yksinpurjehdus Hankoniemen ympäri ja muita kertomuksia mereltä (Otava, 2024). Hän oli itse ehtinyt lukaista ikätoverinsa teoksen ennen paketoimista – luonnollisesti, sillä eihän lahja lukemisesta kulu. Sen aiheessa oli kirjailijan tavoin lakeuksilta purjehtimisen pariin päätyneelle apelleni omakohtaista symboliikkaa. Yksi viimeisimmistä keskusteluistamme sairaalassa käsittelikin juuri veneilyä ja Tuuria. Hyvä kirjailija, vaikka onkin insinööri, hymähdimme hyväntahtoisesti. Nauraminen ei sairauden painamalta mieheltä enää luonnistunut, ajattelu kyllä.
Kuinka monelle kirjoilla on kahdenkymmenen tai viidenkymmenen vuoden päästä samanlainen merkitys?
Tämä kaikki sai minut pohtimaan, kuinka monelle meistä kirjoilla on samanlainen merkitys kahdenkymmenen tai viidenkymmenen vuoden päästä. Millaisten merimerkkien ja majakoiden avulla tulevaisuuden ihminen navigoi elämänsä ulapalla? Kun kaiken voi helposti googlettaa, mihin tarvitaan kellastuneita kirjainjonoja?
Kirja on lopulta vain yksi käyttöliittymä muiden joukossa, sanotaan. Kerronnan muodot ja kanavat saattavat muuttua, mutta tarina pysyy, tekno-optimistit korostavat. Heidän mukaansa tekstin lukeminen on vain yksi lyhyt vaihe ihmiskunnan historiassa nuotiotarinoiden ja podcastien välissä. Tilalle tulee jotain muuta, on aina tullut.
Saattaa olla näinkin. Mutta on silti vaikea kuvitella tulevaisuuden vävyä kirjoittamassa muistokirjoitukseen anekdootteja Netflix-sarjan tai TikTok-videon merkityksestä appiukkonsa elämänpolulla, muistelemassa yhteisiä keskusteluja Chat GPT:n fabuloimasta audiokirjasta, joka teki heistä ihmisinä juuri sellaisia kuin he ovat.
Mikko Kalajoki
Mikko Kalajoki (s. 1972) on turkulainen kirjailija, jolta on julkaistu parikymmentä teosta romaaneista lastenkirjoihin ja sarjakuviin. Kirjoittamisen lisäksi hän juoksee.