Päähenkilö

Leena Krohnin tarinoiden puutarha

Leena Krohn sai Kirjailijaliiton tunnustuspalkinnon keväällä 2024. Omaäänisen kirjailijan ura kattaa viisi vuosikymmentä.

Kieli on kartta ja kieli on kuva, miettii Leena Krohn. 

– Kun ihminen kirjoittaa, hän muuttaa merkityksensä merkeiksi ja kun lukija lukee, muuttaa hän taas merkit merkityksiksi. Tapahtuu lukemisen taika ja ihme. Se on oikeastaan hyvin ihmeellinen tapahtuma. Suuri asia, muutos, yksi inhimillisyyden perustapahtumista.

– Mieleni kirjoittaa koko ajan, ja joskus se, mikä on yksityistä, pitää tehdä julkiseksi. Joten aina on jotain tekeillä. Nytkin. Näen kuvina sen, mitä kirjoitan. Eikö niin tapahdu jokaiselle?

Näen kuvina sen, mitä kirjoitan. Eikö niin tapahdu jokaiselle?

Leena Krohn asuu puolisonsa, tietokirjailija Mikael Böökin kanssa vanhassa talossa meren rannalla. Istumme maalausten alla, vihertävän kasviaiheisen tapetin värittämässä olohuoneessa. Kysyn Böökiltä, miten vaimon kirjoittaminen elää hänen silmissään.

– Itse kirjoittaminen tapahtuu minulta kätketyissä paikoissa, tai paikoissa, joista en ole varma. On vähän mystistä, milloin Leena kirjoittaa kaikki kirjansa. Ei ainakaan yöllä! Omassa huoneessaan tai kasvihuoneessa tai erilaisissa paikoissa… koen että se tapahtuu sillä tavalla koko ajan. Saatan nähdä Leenan muistiinpanot, mutta arvoitukselliseksi jää, kuinka syntyy niin paljon tekstiä. Leena tekee paljon kaikenlaista puutarhassa, tai lukee uutisia ja kirjoja.

– Opiskeluaikana taisimme kulkea samoissa tilaisuuksissa ja ilman muuta hän on yksi lempikirjailijoistani, oli sitä jo ennen kuin aloimme seurustella, jatkaa Böök.

Lyyrisiä vaikutteita

Leena Krohn syntyi vuonna 1948 tunnettuun kulttuurisukuun. Isä, taidekriitikko Alf Krohn toimitti Taide-lehteä ja kotona Katajanokalla vieraili säännöllisesti taiteilijoita. Kirjoituskoneen naputus taustoitti päiviä. Vaimoonsa Elisabeth (Liisa) os. Cederströmiin, Alf Krohn oli tutustunut Karjalan Kannaksella. Sotavuodet veivät Alfin rintamalle ja vasta rauhan aikana rakennettiin yhteinen koti. Esikoinen, Silja Inari syntyi vuonna 1945 ja hänestä kasvoi taidemaalari, graafikko, jonka figuratiiviset, luontoaiheiset työt välittyvät herkkinä tutkielmina. Hän on kuvittanut  sisarensa kirjoja ja kirjoittanut nuoruusvuosiaan kuvaavan mielenkiintoisen omakuvan Muusa kirjahyllyssä (Gummerus, 2004). 

Isä kuoli varhain, 45-vuotiaana. Silloin leskeksi jäänyt äiti aloitti työt sielullisesti sairaiden vastaanottoasemalla Pengerkadulla. Mielisairaanhoitajan töiden haastavuus välittyi tyttärillekin äidin kautta.

Krohn kertoo oppineensa viisivuotiaana lukemaan ja aloittaneensa Saima Harmajan runoista. Niistä Nuori enkeli upposi syvälle tajuntaan, sillä äiti luki sitä aina ikään kuin iltarukoukseksi. Säkeet hän muistaa vieläkin ulkoa. Näin alkaa 1930-luvulla kirjoitettu runo: Lensi taivaasta syvyyteen nuori enkeli alas. / Vastaluotuine siipineen maata nähdä hän halas. / Vaan oli matka kauhea, tyrmistytti se mieltä. / Yksin äänin maailma haastoi tuskan kieltä. / Näki hän puhtaat ja hiljaiset: kyynel leipänä noilla, / vaikk´ oli kovat sydämet vallan kukkuloilla.

– Sitten seurasivat P. Mustapää, Eino Leino ja Uuno Kailas. Lyriikan kautta menin kirjallisuuteen, musiikin ja poljennon myötä. Niin alkoi kirjoittaminen. Yhdeksänvuotiaana luin Albert Camusin romaanin Rutto (1947). Se osoittaa, miten loistava kirjailija Camus on: Kirjoittaa niin selkeää tekstiä, että lapsikin ymmärtää. Määrin virkailija Joseph Grand, kirjassa potilas, kiinnosti minua. Hän halusi kirjailijaksi, mutta ei koskaan päässyt ensimmäistä lausetta pidemmälle. Joskus nimesin Grandin lempikirjailijakseni.

– Äitini kirjoitti lyriikkaa, muttei julkaissut runojaan, vaan lasten radiokuunnelmia, oikein hienoja. Setäni Ernst Krohnin tauluja riippui kaikkialla ja sisareni Inari alkoi hyvin varhain maalata. Kaikki tällainen oli keskeistä. Ja me luimme koko ajan – kotona ja suvussa, isoäiti, sedät ja serkut…

Kuoleman läheisyys

Krohnin ja Böökin talo toimi aikoinaan kartanon pesulana. Kun talosta astuu mosaiikkisten astinkivien kautta pihalle, tulee keskelle villiintyneiden perennojen puutarhaa. Sinisiä, tummanvioletteja kukkia heilimöi kaikkialla mereen viettävällä tontilla. Pionit eivät vielä näy avautuneen, mutta pian koittaa niiden aika. Ja luumupuun.  Minne tahansa voi istahtaa ja aina vierellä kohoavat milloin siniset rohtoraunioyrtit, milloin violetinpunaiset tummakurjenpolvet tai vuorikaunokit. Kirvelikin valtaa alaa ja seassa loikkii seitsemäntoistavuotias Buddha: musta kissa, nimeltään Uni.

Harpomme aurinkokennolla toimivan suihkulähteen ohi, missä sammakon suusta pulppuaa vettä kuin puhetta, kun taas toinen sammakko tuijottaa kirjaa. Jatkamme Krohnin maalaamia mosaiikkikiviä pitkin kasvihuoneelle. Tomaatti versoo, mutta muuten paikka luontuu lepäilyyn, istuskeluun. Entisen kasvimaan on aika muuttua kukiksi.

Romaanissaan Kadotus (Teos, 2018), samoin kuin muutama vuosi sitten ilmestyneessä esseekirjassaan Mitä en koskaan oppinut (Teos, 2021) Krohn kirjoittaa menetysten jäljistä.  Siitä, miten elämäntunne syvenee kun isä tai äiti kuolee. 

– Isäni sairasti melkein koko lapsuuteni ajan. Tiedettiin kuoleman lähestyvän. Viimeiset ajat olivat raskaita, kun hän vaihteli asuinpaikkaa sairaalasta kotiin ja takaisin. Olin seitsemän vanha sairastuessani polioon, joka kyllä päättyi onnellisesti, ja kaksitoistavuotias isäni kuollessa. Kaikki muuttui toisenlaiseksi, se oli kynnys aikuisuuteen, liian varhainen siirtyminen.

– Muistokirjaani jäi isän kirjoittama runo: Kulje tiesi elämään, / kevätilmaan heräävään, / riittää paljon päivää yötä, / kukkain tuoksu seuraa myötä.

Monen kirjailijan taustalta löytyy varhaisia menetyksiä. Krohn kertoo esseekokoelmassaan Mitä en koskaan oppinut kuinka esiintymistilaisuuden jälkeen eräs äiti kertoi toivovansa että hänen tyttärestään tulisi kirjailija. Hän halusi tietää, mitä hänen kannattaisi tehdä, jotta toivomus toteutuisi. 

Krohn kirjoitti kokoelmassaan: ”Kerron nyt, näin myöhään, ohjeen, jonka silloin nielaisin. Se on karu ja yksinkertainen: ‘Kuole!’ /…/ Mikään ei tarjoa lapselle vahvempaa impulssia taiteilijan ammattiin kuin isän tai äidin kuolema. /…/ Se edesauttaa jo varhain ymmärtämään todellisuuden kauhistuttavaa epätodellisuutta.”

Eriskummallisia olentoja

Krohn puhuu päänsisäisestä virtuaalisesta todellisuudesta, joka on keskushermostomme ja aistiemme luomus, representaatio todellisuudesta. Ja siitä, kuinka emme voi tietää miten inhimillinen ja sosiaalinen todellisuus eroavat absoluuttisesta. 

Jokaista tekoa edeltää kuva, mielikuva. Mielikuvitus on ajattelun ja rationaalisuuden ehto.

Kirjaansa Sydänystävä (Teos, 2024) Krohn teki itse kuvituksen, sinipukuisen naisen, joka ulkoiluttaa kitiinikuorista, niveljalkaista hapsenkakkiaista Helsinkiä muistuttavassa kaupungissa. Tarmokas jymyjäärä osoittautuu naisen parhaaksi ystäväksi ja auttajaksi. Oopperaankin he suuntaavat yhdessä.

– Sama jäärä esiintyy jo Tainaronissa (WSOY, 1985), muistuttaa Krohn. 

– On äärettömän tärkeää että ihmisellä ja jollain toisella lajilla voi olla läheinen suhde, siinä näen suurta inhimillisyyttä. Sydänystävä syntyi kyllä ärsyyntymisestä Helsingin kaupunkisuunnitteluun. Kaupunkia tiivistetään jo liikaa.

Teos Mitä en koskaan oppinut alkaa omaelämäkerrallisen tutkailun neljällä lauseella, joita Krohn on kantanut mielessään nuoruudesta lähtien. Niitä hän kuvaa risteyksiksi, arvoituksiksi, epäilijän uskontunnustuksiksi. Ensimmäisen kirjoitti espanjalainen runoilija ja näytelmäkirjailija Pedro Calderón de la Barca (1600–1681): ”Elämä on unelma, josta herättyämme jää jäljelle vain omien tekojemme muisto.”

On äärettömän tärkeää että ihmisellä ja jollain toisella lajilla voi olla läheinen suhde, siinä näen suurta inhimillisyyttä.

Läpi tuotantonsa Krohn tuntuu tutkivan todellisuuden perimmäisiä kysymyksiä ihmisen osasta. Vastaukset häilyvät mutta energia ja suunta pysyvät samankaltaisina.

Krohn kirjoittaa: Calderónin lauseessa avautuu eettinen näkökulma ihmiselämään. Sillä vain ihmiselle on tunnusomaista, että hän muistaa ja arvioi omia tekojaan.

Arvokas kohtaaminen

Keskustelumme kääntyy pitkän elämän käännekohtiin. Yhtenä sellaisena voi mieltää tutustumisen runoilija Mirkka Rekolaan. Krohn sattui Vihdin Nummelassa samaan bussiin, mukanaan pieni Elias-poika. Samana keväänä hän luki Rekolan kootut runot. 

Krohn kertoo esseessään Donna Quijoten jäljillä (www.kaapeli.fi/rekola/donna.html) että keskustelu runoilijan kanssa käytiin nukkuvan pojan pään yli. Lauseet olivat tavattoman pitkiä, sisällökkäitä ja haarautuvia. En osannut lainkaan ennakoida, mitä hän sanoisi seuraavaksi.

Toinen tapaaminen sovittiin Tähtitorninmäelle, Haaksirikkoisten patsaalle. Sama paikka oli jäänyt mieleen isän viimeisestä kesästä. Silloin perhe teki sinne sunnuntairetken, ja isä kuvasi tyttärensä juuri ostamallaan laatikkokameralla. Kuvassa Krohn istuu vasten patsaan jalustaa. Keskustelut, tai ennen kaikkea Mirkka Rekolan kuunteleminen, uudisti Leena Krohnin kirjoittamista, joka oli ollut vähällä luisua paperinmakuiseksi ”kirjoitteluksi”. Hän oli tapaamiseen aikaan kolmissakymmenissä.

“Mutta en ollut ensimmäisiä enkä viimeisiä kuuntelijoita”, Krohn kirjoittaa esseessään. “Mirkka Rekola on ‘runoilijoiden runoilija’. Joko kirjoittamalla tai puhumalla hän on vaikuttanut monien kirjailijoiden teksteihin ja heidän koko maailmankatsomukseensa. Hänen puheensa samoin kuin hänen tekstinsä avaavat ennen kuivat uomat ajatusten virroille.

Myös Mirkka Rekolan runot alkoivat avartua yhä suuremmiksi. Aloin nähdä niissä merkityksiä, joille olin ollut aikaisemmin täysin sokea.”

– Rekolaan tutustumisesta kului kolme vuotta, kunnes kirjoitin teokseni Donna Quijote ja muita kaupunkilaisia. Pidän sitä kaikkein musikaalisimpana kirjanani. Siihen aikaan kuuntelin paljon Shakespearen ajan lauluja, joten jotain niiden eloisuudesta ja surumielisyydestä siirtyi Donna Quijoteen. On kuitenkin selvää, ettei näitä novelleja olisi syntynyt ilman Mirkka Rekolaan tutustumista.

– Kokoelman atmosfääri on erilainen kuin muissa kirjoissani, sitä en myöhemmin onnistunut tavoittamaan.

Suosikikseen omasta tuotannostaan Krohn mainitsee kuitenkin Pereat Munduksen (WSOY, 1998). Vuosituhannen vaihteessa ilmestyneen pelkoja, maailmanloppuja, rakkauden loppuja käsittelevän filosofisen romaaninsa. 

Mutta mikään ei lopu: kesä kuluu paitsi kirjoittaen myös akvarellimaalausta harjoitellen. ■

Kirjoittaja

Heli Hulmi

Heli Hulmi on helsinkiläinen kirjailija, jonka tuotantoon sisältyy sekä romaaneja että novellikokoelmia. Kirjailijantyönsä lisäksi hän on toiminut vuosia paitsi luovan kirjoittamisen opettajana myös kirjallisuusterapiaohjaajana ja toimittajana.