Satu Gröndahl puolustaa vähemmistökirjallisuuksien asemaa Ruotsissa
Kerrotko alkuun vähän itsestäsi ja historiastasi kirjallisuuden parissa? Miten Satu Mirjami Gröndahlista tuli Satu Mirjami Gröndahl?
Kansakoulun alaluokilla lintsasin koulusta ja jäin kotiin lukemaan satukirjoja. Kun olin oppinut lukemaan 7-vuotiaana, minusta tuli Vaasan kaupunginkirjaston lastenosaston vakituinen asiakas. Huumaannuin kirjastosta, sen hiljaisuudesta ja tuoksusta. Ehkäpä tässä on tärkein uraani vaikuttanut tekijä. Moni asia työurallani vaikuttaa sattumalta: menin, kun pyydettiin tai tarvittiin.
Olet toiminut kulttuurilehti Liekin päätoimittajana ja kirjoitat kritiikkiä Upsala Nya Tidningiin. Millaisena näet kritiikin tehtävän kirjallisen kentän muodostajana? Vähemmistökulttuurin edustajana sillä on varmasti olennainen tehtävä?
Kirjallisuuden kritiikki on perinteisesti edustanut kirjallisuudentutkimuksen valtaväylää, keskusta, joka on muovannut kirjallisuuskäsityksemme. Erilaiset vähemmistökirjallisuudet on usein kuvattu niille vieraiden arvojen, kontekstien ja todellisuuksien läpi.
Vähemmistökirjallisuus nähdään lähtökohtaisesti puutteen tai toiseuden kautta – kunnes se tavalla tai toisella lunastaa paikkansa.
Vähemmistökirjallisuuden kritiikillä on suuremmat laatuvaatimukset kuin enemmistökirjallisuuden kritiikillä. Kriitikon on pystyttävä analysoimaan teoksia useammasta näkökulmasta, ymmärrettävä erilaisia kirjoituskoodeja, ehkä useita kielivarieteetteja, ja mietittävä tarkkaan minkälaisilla esteettisillä kriteereillä on tässä yhteydessä selitysarvoa.
Virolaisessa kulttuurissa viljellään käsitettä “Suomen silta”, joka viittaa Suomen ja Viron kohtalonyhteyteen ja kulttuurivaihtoon. Millaisena näet tänä päivänä Suomen kulttuurisillan entiseen emämaahan Ruotsiin?
Suomen ja Ruotsin kulttuurinvaihto on epätasapainossa koska kielimuuri Ruotsista Suomeen on korkea. Englanninkielinen kulttuuri kiinnostaa, mutta ei vaikkapa ranskan- tai suomenkielinen. Suomessahan ymmärretään useimmiten ainakin jonkin verran ruotsia, joten ruotsalaista musiikkia esimerkiksi on helpompi viedä Suomeen kuin päinvastoin.
Ruotsalaisia kiinnostaa kuitenkin Suomen sotahistoria ja Petra Rautiaisen Tuhkaan piirretty maa, joka on käännetty ruotsiksi, on saanut hyvän vastaanoton.
Suomen ja Ruotsin kohtalonyhteys on ollut kautta historian toispuolinen. Olen juuri seurannut keskustelua suomalaisten jäänteiden repatrioinnista Karoliinisesta Instituutista Suomeen. Herättäähän tämä aika paljon tunteita. Ruotsin hallitus päätti 18. huhtikuuta 82 ”finskt kranium” -tekstillä varustetun kallon palauttamisesta Pälkäneelle, josta ne kaivettiin ja vietiin tutkittavaksi Gustaf Retziuksen toimesta 1873. Tarkoituksena oli todistaa, että (suomenkieliset) suomalaiset kuuluivat toiseen, alempiarvoiseen rotuun kuin skandinaavit.
Kyllähän rotubiologiakin on vaikuttanut ruotsalaisten ja suomalaisten suhteisiin, suomalaisten siirtolaisten kohtaamaan halveksuntaan ja suomen kielen häviämiseen Ruotsissa. Ruotsin pitäisi vihdoinkin kohdata oma menneisyytensä ja historiallinen traumansa Suomen suhteen. Kallot palautetaan pälkäneläisen ja ruotsinsuomalaisen komitean taistelun tuloksena. Kuusi vuotta asiaa piiloteltiin Karoliinisessa instituutissa: kysymys haluttiin painaa villaisella.
Ruotsinsuomalaisille repatrionti on tärkeää. Kysymys on vähemmistön oikeudesta saada olla oman historiansa subjekti. Saamelaisten jäänteitä on repatrioitu useaan otteeseen, ja myös tornionlaaksolaiset ovat vaatineet heidän kirkkomailta vietyjä jäänteitä takaisin.
Mikäli olen ymmärtänyt oikein, Ruotsissa ja Norjassa on monenlaisia suomalaisuuksia? On meänkielistä, kveeninkielistä, metsäsuomalaista ja myöhempää siirtolaissuomalaista perimää? Miten nämä suomalaisuudet kommunikoivat keskenään?
Kielelliset juuret ovat näillä ryhmillä samat, mutta niiden täytyy itse määritellä suomalaisuutensa. Metsäsuomalaisten identiteetti on jännä, on paljon ruotsalaisia jotka identifioivat itsensä metsäsuomalaisten jälkeläisiksi vaikka kieli on menetetty monta sukupolvea sitten. Metsäsuomalaisia nimiä kuten Tenhuinen otetaan takaisin.
Näillä ryhmillä on yhteistyötä ja ymmärrystä toisiaan kohtaan. Ruotsinsuomalaisten ja suomensuomalaisten täytyy vain vähän varoa, että eivät rupea päällepäsmäreiksi kun ovat suurin ryhmä ja kielikin on vielä hallussa. Enemmistöllä on se ikävä tapa, että he usein määrittelevät vähemmistöjä.
Olet työskennellyt myös Norjan Ruijassa Kautokeinon saamelaisessa yliopistossa ja erityisesti paneutunut siirtolais- ja diasporakulttuurien kysymyksiin. Eroavatko suomalaisvähemmistöjen ja saamelaisten väliset jännitteet Ruotsissa Suomen vastaavista? Olen havaitsevinani, että erityisesti viime vuosikymmeninä saamelaiset ovat nostaneet vahvasti esiin suomalaisten toimintaa Lapin kolonisoijina ja kulttuurinen omiminen on noussut usein keskusteluaiheeksi. Tapahtuuko tämä Ruotsissa erityisesti suhteessa enemmistöön vai onko vähemmistöjen välillä jännitteitä?
Ruotsin kansalliset vähemmistöt, erityisesti ruotsinsuomalaiset, saamelaiset ja tornionlaaksolaiset, tekevät paljon yhteistyötä. Vähemmistöjen välillä toimii eräänlainen domino-efekti, jokin vähemmistö lähtee ajamaan itselleen tärkeitä vähemmistöoikeuksia ja muut tulevat perässä.
Ruotsinsuomalaiset olivat se kieliryhmä, joka ensimmäisenä vaati niin kutsuttua kotikielenopetusta 1970-luvulla. Heidän poliittinen toimintansa kotikielen opetuksen perustamiseksi koitui muidenkin ryhmien hyväksi. Viime vuosikymmeninä taas saamelaiset ovat olleet etunenässä vaatimassa totuus- ja sovintokomissoita. Heitä seurasivat tornionlaaksolaiset joiden komissioraportti valmistui viime syksynä.
Rotubiologiahan esimerkiksi koski Ruotsin kaikkia kansallisia vähemmistöjä. Juuri nyt ovat vuorostaan ruotsinsuomalaiset etujärjestöt vaatimassa ruotsinsuomalaisille totuus- ja sovintokomissiota.
Ruotsin suomalais-ugrilaisilla vähemmistöillä on paljon yhteistä narratiivia mitä tulee kielelliseen ja kulttuuriseen syrjintään. Eivät Ruotsissa asuneet suomalaiset ole sortaneet saamelaisia tai meänkielisiä, sen teki valtaväestö.
Miten ruotsinsuomalainen kirjallisuus voi? Onko ruotsinsuomalaisessa kirjallisuudessa erityisiä trendejä aihe- tai teemavalinnoissa? Entä tyylillisiä tai rakenteellisia havaittavia piirteitä?
Ruotsinsuomalaiseen kirjallisuuteen pätee tänä päivänä slogan ”det är inne att vara finne.” On sopeuduttu ja päästy kielihäpeästä. Ruotsinsuomalainen kirjoittajatoiminta on saanut potkua vähemmistöstatuksen myötä. Vuoden 2000 jälkeen on myös perustettu erityisiä tukimuotoja kansallisten vähemmistöjen kulttuureja varten.
Ruotsinsuomalaisen kirjallisuuden erityispiirre on se, että se voidaan määritellä sekä vähemmistö- että migraatiokirjallisudeksi. Ruotsinsuomalaisen kirjallisuuden kriteerinä on pidetty sitä, että kirjailija on aloittanut tuotantonsa Ruotsissa tai että se on pääasiallisesti kirjoitettu Ruotsissa. Kyseessä on eräänlainen geografinen paikantuminen, johon liittyy sekä historiallinen jatkumo että ylirajaisuus. Ruotsinsuomalaisen kirjallisuuden määritelmä on väljä, kuten nyt tietysti koko kirjallisuuskäsitekin, mutta siihen ei kuulu vaatimus kirjoittaa tietyllä kielellä. Suomi ja ruotsi ovat tämän kirjallisuuden pääkielet.
Kielellisillä vähemmistöillä on harvoin realistisia mahdollisuuksia määritellä kirjallisuusinstituutionsa yksikieliseksi. Suomenruotsalainen kirjallisuus on tässä yhteydessä huomattava poikkeus.
Topikalisoituneita teemoja olivat aikoinaan muutto, työelämä, kielellinen sorto ja kansalaisdemokratia (1970–90-luku). Ruotsinsuomalainen kirjallisuus on saanut uusia genrejä, jotka seurailevat suomalaista ja yleismaailmallista kehitystä, esimerkiksi autofiktio on lisääntynyt merkittävästi viime vuosikymmeninä.
Vuosituhannen vaihtumisen jälkeen ruotsinsuomalaisesta kirjallisuudesta ovat työväenluokkaiset aiheet vähentyneet. Toki luokkakirjallisuutta kirjoitetaan vieläkin – ja löytyyhän Ruotsin kirjamarkkinoilta tilaa luokkakirjallisuudelle, kuten Susanna Alakosken tai Eija Hetekivi Olssonin tuotannolle.
Yhteisön kuvauksesta on siirrytty enemmän yksilöiden kuvaukseen: myös globalismi ja nomadiset päähenkilöt, maailmankansalaiset, ovat yleistyneet. Ruotsinsuomalaisuus ei paikannu enää pelkästään Ruotsi-Suomi-akselille, vaan se liikkuu monessa maassa ja kieliympäristössä. Kansainvälistyminenhän näkyy myös suomalaisessa kirjallisuudessa.
Ruotsinsuomalaisen kirjallisuuden yhteiskunnallinen tehtävä, yleisö ja konteksti ovat muuttuneet. Monikansallista perhettä ja päähenkilöä ovat käsitelleet esimerkiksi Maarit Turtiainen ja Tiina Kälvemark.
Olet toiminut Ruotsinsuomalaisten kirjoittajien yhdistyksen puheenjohtajana. Kerrotko vähän Liekki-lehdestä ja Kaisa Vilhuinen -palkinnosta? Onko suomenruotsalainen kirjallisuus miten näkyvää nykyään Ruotsissa?
Liekki perustettiin 1975 ja se on sinnitellyt hengissä pian 50 vuotta. Lehden pitkäikäisyyden salaisuus on vapaaehtoinen ja aatteellinen työ. Ainakin yksi suomenkielinen kulttuurilehti maassa pitää olla. Päätoimittajuus on mennyt viestikapulana eteenpäin, ihme kyllä aina on löytynyt jatkajia.
Kaisa Vilhuinen -palkinto on Ruotsinsuomalaisten kirjoittajien yhdistyksen myöntämä palkinto suomenkieliselle kirjallisuudelle. Palkinto on nostanut ruotsinsuomalaisen kirjallisuuden statusta. Palkinnon nimeäminen värmlantilaisen perinteenkannattaja Kaisa Vilhuisen mukaan oli kansalaisaktivisti Matti J. Korhosen (1934–2018) idea.
Vilhuis-palkinto on ainoa Ruotsissa suomenkieliselle kirjallisuudelle myönnettävä palkinto. Kielestä käytiin kova kädenvääntö vuosina 2007–2008, mutta Kirjoittajayhdistyksen johtokunta päätyi lopulta siihen, että palkinto myönnetään suomenkieliselle teokselle.
Minä olin tuolloin yhdistyksen puheenjohtaja ja näin jälkikäteen voin myöntää että tein kaikkeni tämän päätöksen läpi viemiseksi. Osa johtokunnasta katsoi, että suomenkielinen kirjallisuus ei tule jatkumaan Ruotsissa. Kielellinen sulautuminen nähtiin väistämättömänä. Siksi haluttiin myös ruotsinkielisten teosten voivan osallistua kilpailuun.
Ruotsalainen kirjallisuus ymmärretään yleisesti yksikieliseksi. Vain ruotsiksi kirjoitettu ruotsinsuomalainen kirjallisuus on näkyvää. Suomenkielinen kirjallisuus on esillä vain suomenkielisessä mediassa.
Näetkö, että ruotsalaisessa kirjallisuudessa esiintyy samanlaisia tendenssejä kuin suomalaisessa vai seurataanko niissä eri linjoja?
Mielenkiintoinen ilmiö on suullisen kertomisen paluu. Ruotsinsuomalaiset harrastavat tarinakahviloita, lavarunoutta ja elämäntarinakertomista. Poetry slam taitaa olla ruotsinsuomalaisten Suomeen välittämä taidemuoto. Ruotsiin sen toi aikoinaan runoilija Erkki Lappalainen.
Suomen Kirjailijaliitto kutsui sinut kunniajäsenekseen. Edellinen kunniajäsenemme Ruotsista oli Peter Curman. Virosta kunniajäseniä ovat tällä hetkellä Maimu Berg ja Piret Saluri, Latviasta Anna Zigure ja Unkarista Bela Jávorszky. Miten käsität kunniajäsenyyden? Voin sanoa Kirjailijaliiton puolesta, että arvostamme kovasti ruotsinsuomalaista aktiivista kirjallisuuskenttää, ja haluamme tutustua aiempaa paremmin ulkosuomalaisiin kirjailijoihin ja kirjallisuustoimijoihin.
Kunnia on sellainen sana että se velvoittaa, mutta tämä on inspiroiva ja mieluisa velvoite. Peter Curmanin saappaat ovat kyllä aika isot jos niihin pitäisi astua, mutta toivottavasti voin omassa viitekehyksessäni toimia yhdyssiteenä ja informaattorina.
Tallinnassa ja Harjumaalla ylirajaisuus on varsin luonnollinen identiteetti. Lauttamatka kestää pari tuntia ja monet sanovatkin asuvansa “Talsingissä”. Asun itse pienessä majakkakylässä Virossa ja käyn luottamustoimessa Helsingin Töölössä parina päivänä viikossa, mutta se ei tunnu sen ihmeellisemmältä kuin Tampereelta tai Turusta kävisi Helsingissä. Miten ylirajaisuus näkyy ruotsinsuomalaisten arjessa ja identiteetissä?
Ruotsinsuomalainen kolmas ja neljäs sukupolvi on usein monikielistä ja -kulttuurista. Omat lapsenlapseni puhuvat suomea, ruotsia, englantia ja hieman lugandaa. En oikeastaan tiedä, miten ylirajaisuus vaikuttaa yleisesti ruotsinsuomalaiseen identiteettiin, koska olen enimmäkseen perehtynyt ensimmäisen ja toisen sukupolven olosuhteisiin. ■
Ville Hytönen
Ville Hytönen (s.1982) on virolaisessa majakkalaaksossa pienen poikansa kanssa asuva Suomen Kirjailijaliiton puheenjohtaja ja Kirjailija-lehden päätoimittaja. Hän on julkaissut miltei 60 teosta kaikkia kirjallisuuden lajeja.