Kirjallisuus historian peilinä
Suomessa halutaan ajatella, että Kalevala on uniikki ja kuvastaa erityisyyttämme, mutta virolaisten Kalevipoeg on tarinallisesti ja kulttuurihistoriallisesti kuin sen veliteos. Myös Kalevipoegea käytettiin 1900-luvun alun Virossa kansallisen erityisyyden todisteluun.
– Suomi on aina ollut virolaisille kuin pohjoisessa loistava valo. Toisaalta näemme usein Viron ja Suomen kielellisen läheisyyden, mutta unohdamme historialliset erot kuten sen, että Suomessa ei koskaan ollut maaorjuutta, sanoo Viron Kirjailijaliiton puheenjohtaja Tiit Aleksejev.
– Kävin hiljattain katsomassa Tuntemattoman sotilaan, ja minulle se oli ennen kaikkea elokuva suomalaisesta sisusta. Uskon, että sisu syntyy siitä tosiasiasta, että Suomi pysyi vapaana siinä missä Viro ei. Tämä on mielestäni suurin ero maidemme välillä mentaalisesti ja historiallisesti.
Tiit Aleksejev syntyi ja kasvoi neuvostoajan Virossa. Länsimaista kirjallisuutta käännettiin tuolloinkin ahkerasti viroksi, kunhan kirjallisuus läpäisi sensorien seulan. Aleksejev ahmi maailmankirjallisuuden klassikkoja ja törmäsi jo koulupoikana Timo K. Mukan romaaneihin.
– Olin lukiossa ja ymmärsin, että kirjallisuutta voi kirjoittaa näinkin. Se oli hyvin vapauttavaa ja valaisevaa.
”Neuvostoajan Virossa kirjailija nähtiin eräänlaisena jumalana, joka kätki totuuden rivien väliin.”
Myös esimerkiksi Matti Yrjänä Joensuun Harjunpää-tarinat oli käännetty viroksi jonkinlaisena varoittavana esimerkkinä, sillä Helsinki nähtiin tuohon aikaan syntisenä kaupunkina.
– Neuvostoliitto ei blokannut käännöksiä elleivät ne olleet avoimesti valtaapitäviä vastustavia. Esimerkiksi Mika Waltari nähtiin poliittisesti vähän epäilyttävänä, mutta Sinuhe käännettiin silti viroksi. Yllättäviä kirjoja pääsi sensuurin läpi sillä sensoritkin olivat ihmisiä. Osa halusi laatukirjallisuuden tulevan käännetyksi, osa ei ollut tarpeeksi fiksu lukemaan rivien välisiä merkityksiä.
– Neuvostoajan Virossa kirjailija nähtiin eräänlaisena jumalana, joka kätki totuuden rivien väliin. Se vaikutti myös lukutapaan. Ihmiset odottivat tekstiltä salattuja merkityksiä. Uskon, että kirjallisuus ei juurikaan muutu, mutta sen sijaan lukutapamme muuttuu kaiken aikaa.
Nimikkeiden määrä kasvussa
Tiit Aleksejevin esikoisromaani Valge kuningriik (Valkea kuningas) julkaistiin vuonna 2006. Romaani sijoittuu yhdellä tasolla 2000-luvun alun Pariisiin ja toisella tasolla 1980-luvun Afganistanin sodan keskelle ja sai alkunsa Aleksejevin työskennellessä diplomaattitehtävissä Pariisissa. Sittemmin hän on julkaissut näytelmiä ja historiallisia romaaneja.
Viron kirjamarkkinoilla on Aleksejevin mukaan nähtävissä kaksi suuntausta: Painokset laskevat ja kirjailijan, joka ei ole bestseller eikä ehkä haluakaan olla sellainen, on entistä vaikeampi elää kirjoittamisella. Samaan aikaan nimikkeitä on yhä enemmän ja kustantamojakin on jo yli 50, mikä on paljon suhteutettuna Viron väkilukuun. Myös omakustantaminen on helppoa.
– Jo 1400-luvulla Gutenbergin keksiessä painokoneen kuultiin samanlaisia äänenpainoja, että tämä on maailmanloppu sillä kuka tahansa voi nyt painaa kirjoja.
Erona Gutenbergin aikaan on Aleksejevin mielestä se, että nykyään kirja voi olla sähköisessä muodossa tai perustua vaikka Facebook-fragmenteille.
– Lukijat eivät halua enää sukeltaa tekstiin vaan surffata sen pinnalla. Muutos on jo nähtävissä Viron kirjamarkkinoilla. Jos lukijat eivät jää koukkuun heti, he kyllästyvät ja kirja jää kesken.
Vuodesta 1991 lähtien virolaiset kirjailijat ovat yrittäneet täyttää historiaan neuvostoaikana jääneitä aukkoja. Tästä esimerkkinä Tiit Aleksejev mainitsee Ene Mihkelsonin Ruttohaudan, joka kertoi metsäveljistä.
Kirjallisuuden tärkeä puoli on Aleksejevin mielestä siinä, että se voi parantaa traumoja ja haavoja myös kollektiivisesti. Virolainen nykykirjallisuus ammentaa nyt yksityiselämän traumoista ja tabuista siinä missä aiemmin historian tabuista.
– Nykyromaaneissa kirjoitetaan lähihistoriasta, turvallisuuskysymyksistä, Viron ja Venäjän suhteesta sekä käsitellään perheiden hajoamista isän työskennellessä Suomessa ja äidin jäädessä lasten kanssa Viroon.
Kirjailijapalkka tuo vapautta
Viron Kirjailijaliitto perustettiin vuonna 1922. Aleksejevin mukaan liitto on siitä ainutlaatuinen, että se on elänyt läpi erilaisten poliittisten aikakausien.
– Liittoa ei koskaan kyseenalaistettu, ei edes virolaisen kirjallisuuden ollessa ahtaimmillaan 1940-luvun lopussa ja 1950-luvun alussa, kun monet kirjailijat pakenivat länteen, ja nekin, jotka jäivät, hiljennettiin.
Paenneet kirjailijat perustivat Viron ulkopuolella omia kustantamoja, joita oli muun muassa Kanadassa, Saksassa ja Ruotsissa. Ne alkoivat uudelleenjulkaista virolaista kirjallisuutta. Jo 1960-luvulla poliittinen tilanne kuitenkin muuttui Virossa, eikä enää voinut sanoa, että virolaisen kirjallisuuden parhaimmisto oli ulkomailla. Rinnakkainen, ulkomailla toimiva kirjailijaliitto jatkoi kuitenkin olemassaoloaan pitkään.
Tällä hetkellä Viron Kirjailijaliitolla on 327 jäsentä. Liittoon voivat liittyä myös kriitikot, kääntäjät ja näytelmäkirjailijat, joille on sen sisällä omat jaostonsa. Neuvostoaikana painokset olivat isoja ja rojaltit muhkeita, mutta nyt vain kourallinen virolaiskirjailijoista pystyy elämään kirjoittamisella.
Parannusta tilanteeseen on haettu vuodesta 2016 lähtien käytössä olleella kirjailijapalkalla, jota nauttii tällä hetkellä kaksitoista kirjailijaa.
– Halusimme kirjailijapalkalla näyttää, että kirjailijuus on ammatti siinä missä muutkin ja sen pitää siksi kattaa myös sosiaaliturvamaksut, Tiit Aleksejev kertoo.
Erillisen lautakunnan vuosittain valitsemat kirjailijat nauttivat kirjailijapalkkaa kolmen vuoden ajan. Palkka sisältää sosiaaliturvamaksun lisäksi myös sairausvakuutusmaksun, joka Virossa pitää muuten ostaa itse. Kirjailijapalkka on sidottu virolaiseen vuosittaiseen keskiansioon ja on tällä hetkellä noin 1100 euroa kuussa. Palkan vastineeksi kirjailijan pitää raportoida tekemisistään kerran vuodessa.
– Käytännössä se tarkoittaa yhtä sähköpostia, jossa kirjailija kertoo, mitä on vuoden aikana kirjoittanut ja julkaissut. Palkkaus ei kuitenkaan perustu tulokselle, vaan luottamukselle ja läpinäkyvälle valintaprosessille. Tarkoituksena ei ole, että kirjailijat tuntisivat itsensä yhteiskunnan painostamiksi tai velvoittamiksi. Kirjailijapalkkaa nauttivat kirjailijat ovat päin vastoin sanoneet minulle, että systeemi on hyvä ja antaa vapautta, Aleksejev sanoo.
Virossa ei ole pitkiä vuosiapurahoja, ja yhden vuoden työskentelyn mahdollistava apuraha on ollut tähän asti suurin mahdollinen.
Viron kirjallisuuden kivijalkana toimii Kulka – Eesti Kultuurkapital (Viron kulttuurisäätiö). Viron lain mukaan osa alkoholi-, tupakka- ja peliteollisuuden tuotoista kanavoidaan sen kautta kirjallisuudelle. Myös kustantajille voidaan myöntää kustannustukea, jolla pienilevikkistä laatukirjallisuutta pidetään hengissä.
Virossakin mietitään paraikaa, miten nuoret saisi tarttumaan kirjoihin.
– Viestin ei pitäisi olla, että jos et lue, et ole sivistynyt ja me kaikki olemme surullisia, vaan että kirjallisuus voi tehdä ihmisestä onnellisemman.
– Eräs leidi kertoi minulle, että epäseksikkäin asia, mitä hän on nähnyt, on täynnä kirjoitusvirheitä oleva sähköposti ihailijalta. Tämä on yksi esimerkki siitä, miten kirjallisuus voisi tehdä elämästä parempaa, Aleksejev nauraa.
Runous elää ja hengittää
Virolaisella runoudella menee verrattain hyvin, vaikka painokset ovatkin vaatimattomia. Runoskene pysyy hengissä livetapahtumien ja yhteisöllisyyden voimin. Runoilija Veronika Kivisillan mielestä runoilijuus on oikeastaan tapa nähdä maailmaa.
– Joukossamme on enemmän runoilijoita kuin tajuammekaan. En halua pakottaa runoja ulos kynästäni. Kirjoitan vain silloin kun en voi olla kirjoittamatta.
Kivisilla on mukana järjestämässä jokavuotista Tallinnan HeadRead-festivaalia. Myös festivaalin aikana järjestetään nuorille runoilijoille estradin avaavia liverunoklubeja. Poetry slam -klubeja järjestetään niin ikään ympäri Viroa ja ne ovat hyvin suosittuja. Yhden keskeisen nuorten runoilijoiden julkaisufoorumin muodostaa Värske Rõhk -lehti.
Kivisillan esikoiskokoelma Kallis kalender ilmestyi vuonna 2011. Runoissa kaikuu runoilijan rakkaus keskiaikaiseen musiikkiin, arjen outoihin sattumiin ja luontoon. Kivisilla tunnetaan ulkomaita myöten kyvystään loihtia merkillisiä linnunääniä ohueen muovikalvoon puhaltamalla. Erikoiskyky juontaa juurensa hänen kiinnostuksestaan luonnonmateriaaleista valmistettuihin soittimiin. Nykyään Kivisilla tekee päivätyötä Viron Kirjailijaliitossa.
– Kun olin Tartossa esiintymässä, eräs rollaattorin kanssa liikkuva vanha rouva tuli sanomaan, että olipa hyvä kun en kuollut eilen, sillä muuten en olisi saanut nauttia runoistasi. Kun runo koskettaa toista ihmistä, jostain hyvin henkilökohtaisesta tulee universaalia.
Kirjallisuus ovena vapauteen
Kirjailija Kätlin Kaldmaan lapsuudessa nelilapsisen perheen molemmat vanhemmat työskentelivät ison kolhoosin navetoissa. Vaikka työtä piti tehdä aamusta iltaan, iltaisin luettiin. Lastenkirjoissa seikkaili Volodja Uljanov eli Lenin, neuvokas sankari, joka urheili ja opiskeli ja piti huolta perheestään vaikka vankilasta käsin.
– Kasvoin neuvostolapseksi, joka uskoi kaiken mitä koulussa ja lehdissä kerrottiin. Kun Neuvostoliitto sitten romahti, tajusin että kaikki mihin olin uskonut oli ollut valetta. Minun piti rakentaa itseni uudestaan ja tein sen lukemalla ulkomaisia kirjailijoita.
Keväällä 1993 Kätlin Kaldmaa naputteli kirjoituskoneella ensimmäistä runokokoelmaansa sillä aikaa kun isoäidit hoitivat hänen vastasyntynyttä vauvaansa. Kirjan ilmestyminen viivästyi kuitenkin muutaman vuoden, sillä paperia ei ollut saatavilla ja kustantajien piti käydä hakemassa sitä Venäjältä.
– Nykyään kirjailijan todellisuus Virossa on sama mikä muuallakin, paitsi ehkä Norjassa.
– Voi sanoa, että meillä on liikaa kirjailijoita ja liian vähän lukijoita. Minusta tilanne on kuitenkin historian valossa hyvä.
Kaldmaan mielestä Virossa kaivattaisiin enemmän ammattimaista kirjoittajakoulutusta.
– Meillä ei ole kustannustoimittajia samassa mielessä kuin Suomessa, vaan editorit keskittyvät pelkästään teknisiin seikkoihin. Esimerkiksi kääntäjillä on enemmän mahdollisuuksia kouluttautumiseen. Olen itse käynyt useita luovan kirjoittamisen kursseja, mutta ne kaikki ovat olleet englanniksi.
Lisää naisten tarinoita
Kaldmaan mielestä naisten ääni ei tällä hetkellä kunnolla kuulu virolaisessa kirjallisuudessa.
– Virolainen kirjallisuus tarvitsee lisää naisten kirjoittamia tarinoita. Tarvitsemme naisten kirjoittamia sotatarinoita, rauhantarinoita, rakkaustarinoita ja vihatarinoita. Tarvitsemme myös lisää huomiota ja palkintoja naiskirjailijoille.
Esimerkkinä sukupuolijakaumasta Kaldmaa nostaa esiin sen, että sekä Viron Kirjailijaliiton puheenjohtaja että Looming-kirjallisuuslehden päätoimittaja ovat aina olleet miehiä koko 95-vuotisen historian ajan. Ainoastaan nuorten kirjailijoiden Värske Rõhk -lehdellä on naispäätoimittaja.
Tällä hetkellä Kaldmaa työskentelee kirjailijapalkalla. Hän pitää sitä erittäin tervetulleena uudistuksena.
– Kuten runoilija Triin Soomets on sanonut: Mikä muuttuisi, jos alkaisit saada palkkaa työstä, jota joka tapauksessa teet? Se tuntuisi normaalilta, eikö vain?
– Kirjailijapalkka on myös ainoa virolaisen kirjallisuuden instituutio, jonka sisällä vallitsee tasa-arvo, sillä puolet palkkaa nauttivista kirjailijoista on naisia ja puolet miehiä.
”Virolainen kirjallisuus tarvitsee lisää naisten kirjoittamia tarinoita.”
Kätlin Kaldmaan keväällä suomennettu romaani Islannissa ei ole perhosia kertoo naisista sukupolvien ketjussa. Hän kertoo kokeneensa vapauttavana sen, että teos sijoittuu aivan muualle kuin Viroon. Kaldmaa myi asuntonsa kaksi vuotta sitten ja on siitä asti viettänyt nomadin elämää. Hän myös opettaa luovaa kirjoittamista Barcelonan yliopistolla.
– Nyt kun minulla on mahdollisuus nähdä maailmaa, käytän sitä. En ole enää niinkään kiinnostunut matkustelusta, vaan haluan viipyä kohteissa pidempään, asua niissä.
Vaikenemisen taakka
Kirjailija, kääntäjä ja Suomen Kirjailijaliiton kunniajäsen Maimu Berg käsittelee uusimmassa teoksessaan Meie hingede võlad (Meidän sielujemme velkoja) lapsuuttaan neuvosto-Virossa. Bergin isän oli töissä kustannusyhtiössä ja puhui toisinaan myrkyllisesti sodan jälkeen esiin nousseista kirjailijoista, jotka pääsivät asemaansa vain poliittisen vakaumuksensa takia.
– Useimmiten he aloittivat lastenkirjailijoina, se tuntui heistä kai helpommalta. Varhaislapsuudessani ilmestyikin paljon aivopesukirjoja lapsille.
Nuoruudessaan Maimu Berg piti huumorista, jota parhaiten hänen mielestään edustivat Oskar Luts sekä Alexandre Dumas, Mark Twain, Jaroslav Hašek ja Aleksis Kivi.
Eräässä novellissaan Maimu Berg kuvaa, miten neuvostovirkamies saapuu hänen ja hänen miehensä kotiin tutkimaan käsikirjoitusta.
– Ironista kyllä, en ollut kirjailija neuvostoaikana, olin silloin kirjailijan vaimo, semmoisen kirjailijan, jonka vallanpitäjät hyväksyivät pitkin hampain. Jos kirjailijalla oli puutteellinen itsesensuurin taito tai hän oli haluton kätkemään ajatuksiaan rivien väliin, ei suuri osa hänen työstään päässyt koskaan julkisuuteen. Mutta Virossa oli silti vapaampi ilmapiiri kuin esimerkiksi Moskovassa.
Ovet avautuvat
Kun Maimu Bergin ensimmäinen kirja vuonna 1988 ilmestyi, elettiin jo perestroikan ja glasnostin aikoja.
– Ensimmäinen pääsky oli Heino Kiikin Maria Siberimaal (1988), romaani Siperiaan kyyditetystä virolaisnaisesta. Jo 1980-luvun lopussa ilmestyi paljon elämänkertoja, joissa käsiteltiin neuvostoaikaisia vääryyksiä virolaisia vastaan.
Kyydityksiä, metsäveljiä ja virolaisten ja venäläisten välisen suhteen kysymyksiä oli käsitelty varovasti jo neuvostoaikaisessa virolaisessa kirjallisuudessa, mutta Viron itsenäistymisen jälkeen niitä sai käsitellä vapaasti ja rehellisesti. Sama koski homoseksuaalisuutta, seksiä ja länsimaita.
Romaanissaan Minä rakastin venäläistä Maimu Berg kuvaa nuoren tytön oidipaalista rakkautta vanhempaan venäläismieheen. Millainen on virolaisten suhde venäläisiin nykyään?
– Uusi ilmiö on ehkä se, että nyt, kuin Viroonkin on tulossa uusia maahanmuuttajia, vastustaa venäjänkielinen väestö kovemmin heidän saapumistaan kuin vironkielinen. On niitä, jotka ovat kiinnostuneet virolaisesta kulttuurista, Viron historiasta, mutta myös paljon niitä, joita kiinnostaa ainoastaan Venäjä. Asutaan samassa maassa, mutta ehkä eristyneempinä toisistaan kuin neuvostoaikana.
Kirjailijan vastuu maailmasta
Maailmaa ei voi Maimu Bergin mielestä pelastaa pelkän kirjallisuuden avulla, vaan kirjailijan on otettava rohkeasti kantaa yhteiskuntaan.
– Olen aina ollut ihastunut suomalaisten kirjailijoiden kielenkäyttöön, kääntäjänä on usein ollut vaikeuksia löytää samalla tavalla vaikuttavia, yhtä lyhyitä ja osuvia ilmaisuja. Virolainen kirjallisuus on syystä ollut ironisempaa, raskaampaakin.
Samankaltaista painetta ovat suomalaiseen kirjallisuuteen tuoneet Bergin mielestä Sofi Oksanen ja Sirpa Kähkönen.
”Uskon, että kirjailijan täytyy avata suunsa myös yhteiskunnan arvostelijana.”
Maimu Berg lainaa Thomas Bernhardin viroksi käännettyä runoa, joka käsittelee kirjailijoiden vastuuta maailmasta. Runon ajatuksena on, että kirjailijat kuvaavat maailmaa synkkänä ja toivottomana, mutta itse asiassa todellisuus on vielä paljon synkempi kuin yksikään kirjailija pystyy kuvaamaan.
– Vaikea sanoa, pitääkö kirjailijan kuvata maailman synkkyyttä vai näyttää maailma huumorin kautta. Itse olen käyttänyt ironiaa, mutta kirjailija saa minun mielestäni olla myös viihdyttäjä.
– En laittaisi kirjailijaa muiden yläpuolelle. Uskon, että kirjailijan täytyy avata suunsa tai tietokoneensa myös yhteiskunnan arvostelijana ja kriitikkona. ■
JULKAISTU KIRJAILIJA-LEHDESSÄ 3/2018.
Venla Hiidensalo
Venla Hiidensalo on kirjailija, valtiotieteiden maisteri ja oikeustieteiden opiskelija. Hän on julkaissut neljä romaania, joista viimeisin, Suruttomat (Otava, 2021) kertoi Helmi Vartiaisesta ja tämän tyttäristä. Tällä hetkellä Hiidensalo asuu maalla vanhassa puutalossa ja pyörittelee työpöydällään kolmea eri käsikirjoitusta.